Onnea, Lillan, Once more

Harvoin tulen elokuvista silmiä pyyhkien. Vuonna 2008 näin hassusti kävi, kun elokuva Once tuli Suomeen.

Köyhä pölynimurinkorjaaja Glen esiintyy iltaisin katusoittajana Dublinissa ja tapaa emirganttityttö Marketan. Ja kunkas siten kävikään. Tuli rakkaus ja menestys.

Lilla Teaternissa nähdään nyt Broadway-versio joka mahtuu yllättävän hyvin pieneen, 250-paikkaiseen teatteriin. Ei elämyksen tuottaminen ole koosta kiinni. Muistan takavuosilta Turun Ruotsalaisen teatterin esittämän Les Miserables,  jonka formaatti oli pilkulleen sitä, mitä agentit vaativat – ja kaikki toimi mininäyttämöllä, kun avuksi otettiin etuaititot.

Once sopii myös hyvin tänään Lillaniin, joka viettää 80-vuotisjuhlaansa. Sodan jaloissa 1940 perustettu teatteri toimi alkuun ruotsinkielisen kauppakillan takahuoneessa Kasarmikadulla, kunnes 1962 saatiin Yrjönkadun varta vasten teatterille suunnitellut tilat. Johtajista muistetaan esimerkiksi Vivica Bandler, Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson sekä Asko Sarkola. Lillanista tuli osa Kaupunginteatteria 2005. Vuosi sitten johtajaksi saatiin palkittu Jakob Höglund, joka on myös ohjannut ja tehnyt koreografian (jos nyt erilaisia soittimia kantavien kymenpäisen joukon piirileikkiä koreografiaksi voi sanoa). Kaupungilla puhutaan musikaalista, mutta laulu- tai musiikkinäytelmähän tämä on.

Pääparia, Glenia ja Marketaa esittävät Tuukka Leppänen ja Emma Klingenberg jotka istuvat rooleihinsa sekä musiikin että habitustensa ansioista. Orkesteri oli koottu hyvin. Sääli, ettei nimikappaletta Once kuulla. Liekö kysymys mahtavista tekijänoikeuskorvauksista? Onneksi Oscar-laulu Falling Slowly kuullaan sekä ensimmäisessä että toisessa näytöksessä.

Jakob Höglund on ohjannut esityksen napakasti eikä yhtään mokaa löydy. Loistava on myös Sven Haraldssonin lavastus aukea tila, joka milloin oli Dublinilainen katu, bändin harjoituskämppä ja soitinkauppa. Lähes kaikki esiintyjät soittivat hyvin, vaihtoivat bassosta mandoliiniin, viulusta irlantilaiseen jousisoittimeen ja pianoonkin. Puvustus sensijaan oli ankean harmaa, vaikkeivät näyttelijät mitään köyhälistöä varsinaisesti esittäneet. Kysymys oli katkeransuloisesta rakkaustarinasta, joka ei saa onnellista loppua – vai saako? Hienosti esitetty kuitenkin.


Tuotantoteknisistä syistä tämä ja eilinen juttu ei saanut kuvotusta. Korjaamme virheet mahdollisimman pian.

marjakrons

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, rotissööri ja uimamaisteri.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu