Oopperaa kirjassa, balettia oopperassa

Kulunut viikko on ollut yhtä oopperaa. Alkuviikosta sain käsiini Minna Lindgrenin Minun oopperani EPÄTÄYDELLINEN HISTORIA (Teos 2022, 413 s.) ja se on kyllä totisesti hauskin tähän mennessä lukemistani tietokirjoista. (Ja onhan niitä paljon, äiti kun koulutti akateemiseksi, että tytär saisi kuivan, lämpimän sisätyön – paitsi että ensimmäisiä keikkojani toimittajana Turun Sanomissa oli Mini-Hinta -tavaratalon palo 20 asteen pakkasessa ja seuraavalle viikolle aloittelija laitettiin seuraamaan Turun Linnan paloa 25 asteen pakkasessa.)

Yhtä kaikki, Minna Lindgrenin opuksen seurassa kului mukavasti koko viikko, koska se etenee aikakausittain, lähes ooppera kerrallaan ja keskeiset aariatkin esitellään – ja aikaa kului, kun pitihän niitä kuunnella tietysti muistin virkistämiseksi YouTubesta.

Lindgren jutustelee nasevasti oopperasta, sen tekijöistä, historiasta ja keskeisistä teoksista. Hän muistuttaa, että ooppera on kestävän kulutuksen taidetta. Samoja teoksia esitetään vuodesta toiseen, mutta kun tekijöitä on erilaisia, käsitys tutustakin oopperasta saattaa muuttua yhdessä illassa, eli katsomo on kuin salaseura.

Osan oopperoista Lindgren esittelee hyvinkin uutterasti, kun toiset saavat vain pintapuolisen sipaisun (jonka ne ehkä ansaitsevatkin).

Kun hakemistossa on yli 300 nimeltä mainittua oopperantekijää, olisi kirjan kuvitus ollut sula mahdottomuus. Niinpä maanmainio pilapiirtäjä Ville Ranta on keventänyt sivumöhkäleitä piirroksilla.

Lindgrenin mukaan ooppera on epärealistista taidetta. Ja kiitos, hän lisää teokseen myös operetin, tuon oopperan löyhämielisen sisaren, jonka merkityksen sivuuttivat vasta musikaalit. Lindgreninkin mielestä operetti kuuluisi ehdottomasti oopperataloihin – ja niinhän se kuuluukin, ainakin jos mennään saksankielisille näyttämöille. Siellähän edellisenä iltana voidaan hoilottaa Wagnerin Lohengrinia ja seuraavana iltana Straussin Yötä Venetsiassa. Meillähän Kansallisoopperaan on kelpuutettu muistaakseni vain Straussin operetti Lepakko, joka kyllä vaatiikin loistokkaat oopperaäänet, hyvän kapellimestarin, nerokkaan ohjaajan ja yhden Ritva Valkaman tasoisen komeljanttarin.

Luulisin, että Lindgrenin epätäydellinen historia antaa yhtä hyvin vannoutuneelle, kaikkitietävälle, oopperafriikille (eli niille kahdelle lukijalleen, kuten hän itse toistaa toistamistaan) kuin aloittelijallekin hyviä eväitä.

Satavuotias baletti: historian siipien havinaa.

 

Ja balettikin kuuluu oopperaan

Suomen Kansallisoopperan baletti viettää tänä vuonna 100-vuotisjuhlaa, joten olipa hyvä, että Pro Opera -yhdistys oli valinnut kevätjuhlansa teemaksi baletin.

Kansallisoopperan balettioppilaitokselle myönnettiin yhdistyksen apuraha 3000 euroa käytettäväksi opiskelijoiden tarpeisiin. Ja mikä siinä, kyllähän yhdistyksen kassa on varmasti karttunut, kun pandemian takia ei ole voitu järjestää rahaa vieviä tilaisuuksia. Satavuotiaasta baletista on myös ilmestynyt historiikki.

 

Kevätjuhlassa esiintyi primaballerina Nina Hyvärinen, joka kertoi myös pitkästä, monipuolisesta urastaan. Toinen suupaltti esiintyjä oli koreografi Jumalan armosta, eli Tero Saarinen. Seuraavana päivänähän oli Kansallisoopperassa elävän orkesterin säestyksellä hänen tanssiteoksensa Wedge upea ensi-ilta. 18 tanssijaa liikkui Esa-Pekka Salosen sellokonserton tahtiin. Saarisen koreografia kuului Tripla-esityskokonaisuuteen, jonka keskimmäinen osa oli Ravelin Bolero Kenneth Kvarnströmin tapaan.  

Ensimmäinen osa oli Johanna Nuutisen Hyöky Lauri Porran säveltämään musiikkiin, jossa oli kuultavissa niin Stratovariuksen metallia kuin sibeliaanisia sävyjä, onhan Porra Jean Sibeliuksen tyttärentyttärenpoika. Elektronista lisää toi Tuomas Norvio, joka on työskennellyt haitarivirtuoosi, säveltäjä Kimmo Pohjosen kanssa samoin kuin Tero Saarinenkin.

Kenneth Kvarnströmin Bolero leikkii väreillä.

Muistan edelleen, miten Pohjonen ja Saarinen esiintyivät yhdessä maailman toisen Millenium-palkinnon jakotilaisuudessa 2006. Tekniikan Akatemian myöntämän palkinnon sai presidentti Tarja Haloselta japanilaisjenkki Shuji Nakamura kehittämistään sinisestä ja valkoisesta LED-valoista. Ennen juhlan alkua vuorineuvoksettaret aulassa päivittelivät, miten tällaisessa, Nobel-tilaisuuteen verrattavassa tilaisuudessa, esitetään hanurimusiikkia ja yhden miehen nykytanssia. Kun esitys päättyi, ei kukaan enää ihmetellyt, ainakaan jos aplodeilla mitattiin.

 

+1
marjakrons
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, mummi, rotissööri ja uimamaisteri, joka kertoo kokemistaan elämyksistä eikä harjoita kritiikkiä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu