Oopperaa, lukemista ja lentohäpeää

Kyllä nyt hävettää niin, että tuli lennettyä 4000 kilometriä kahden oopperan tähden. Maailman kasvihuonepäästöt lisääntyivät eli kestämättömällä elämäntavalla sitä piti taas vaan päästä kuulemaan Puccinia Italian Toscanaan, Torre di Lago Pucciniin. Siellä, säveltäjä Giacomo Puccinin kotitalon vieressä on mahtava 3200 katsojan ooppera-areena ja heinä-elokuu on pyhitetty mestarin oopperoiden esityksille. (Häpeää helpotti kuitenkin, kun lensin sinivalkoisin siivin mustikkamehun voimalla. Paluumatkalla kuuden euron pahvikiposta ryystetty Pasta Carbonara oli kyllä tosi elämys: lihaliemessä uiskenteli puolikovia pastanpaloja.)

Olen ollut samassa paikassa, Puccini-festareilla jo toista kymmentä vuotta sitten. Silloin festivaali vain oli jotenkin kodikkaampi. Katsomo oli yli puolet pienempi eikä aula-, kahvila-, myymälä- ja konserttitilaksi rakennettua hallia ollut puhumattakaan Enrico Caruso -salista. Orkesteri istua pönötti varmaan vieläkin entisessä montussaan, nyt sillä erotuksella, että isolle areenalle montusta kuului heikommin.

Matkani oli Albatrosin viisipäiväinen pakettimatka, johon tietysti oli mahdutettu joka päivälle tutustumisretkiä ympäristöön kuten Luccaan (Puccinin syntymäkaupunki), Firenzeen, Pistoiaan, San Gimignanoon ja paikalliselle viinitilalle. Oopperafriikin kannalta retkiä oli liian kanssa, mutta kaikkihan eivät olleet tulleet matkalle oopperan takia – ihme kyllä, oli niitäkin, jotka jättivät Puccinit väliin tutustuakseen lähimaastoon. Albatros on tanskalainen ja yleensä järjestää matkoilleen myös pyöräilymahdollisuuden. Onneksi matka oli sen verran lyhyt, ettei pyöriä tällä kertaa tyrkytetty. Shoppailukaan ei houkuttanut, kun muisti, miten Milanon ympäristöön on rahdattu kymmeniä tuhansia kiinalaisia polkemaan ompelukoneiden ääreen – onhan se silloin Made in Itly, vai mitä?

Lempimatkanjärjestäjäni Albatros on reilu ja kertoo auliisti, että Italiassa neljän tähden hotelli todella saattaa merkitä saamaani huonetta, jossa ei ole tallelokeroa eikä lukulamppua ja jonka kylppäristäkin puuttui hammasmuki ja käsisuihku. Hotellin pienen uima-altaan vesi oli kuin haaleneva saunanpata, mutta sehän on tätä ilmastonmuutosta se.

Ohjelmassa oli Puccinin Madama Butterfly ja jo seuraavana iltana La Bohéme. Butterflyn johti jättikatsomolle turhankin varovasti sikäläisittäin nimekäs Sesto Quatrini ja nimiosan lauloi loistavasti sopraano Carolina Lopez Moreno, josta varmaan viel

ä kuullaan Alppien yläpuolellakin. La Bohéme oli taas jännitysnäytelmä itsessään: ooppera oli sovitettu Ranskan hulluun vuoteen 1968, ja esiripun auettua näkyi Marcellon ensimmäinen maalaus: kolmimetrinen nyrkki punaisella tähdellä. Mimin ja Rodolfon rakastelukohtauksetkin olivat tulta ja verta täkin alla. Niinpä kapellimestari Alberto Veronesi oli johtanut ensi-illan side silmillä, kun ei hyväksynyt ohjaajan näkemystä, joka kyllä minusta oli ihan toimiva karnevalistinen pläjäys. Me toisen illan katsojat jännitimme, tuleeko montussa kiistaa, jos sinne ilmestyykin kaksi kapellimestaria. Mutta kaikki sujui rauhallisesti. Uusittua librettoa inhonneen Veronesin tilalle oli saatu puikkoihin kelpo tuuraaja. Ja jos kylmät väreet menivät pitkin selkäpiitä Morenon tulkitsemassa Butterflyn aariassa ´Un bel di vendremo´, saman koki Claudia Pavonen laulaessa jo Mimin ensimmäisen aarian ´Mi chiamano Mimi´. Brava, kupikin nainen ylitti odotukset.

—————————

Kun matkustan, varaan tietysti mukaan reilusti luettavaa. Ensimmäinen matkaevääni, jota kyllä oli pakko aloittaa jo kotona, oli dekkari, C.J. Tudorin Rovio (WSOY 2023, suom. Outi Järvinen, 446 s.). Ah miten kylmäävää kauhua voi englantilaisen pikkukaupungin naispappitulokkaan eteen tullla! Ja kaikki tapahtuu kuin Miss Marple-ympyröissä, näissä englantilaisissa feelgood-dekkareissa, nyt vain historiallisessa traagisessa viitekehyksessä. Mukana on teiniongelmia, kieroja naapureita ja pahiskandidaatteja. Sain kirjan herkuteltua jo lähtölentoa odotellessa.

Niinpä oli tartuttava seuraavaan matkakumppani

in. Se oli Kate Mortonin Takaisin kotiin (Otava 2023, suom. Hilkka Pekkanen, 612 s.) Tunnustan, etten ole muistaakseni aikaisemmin lukenut näitä Morton-tiiliskiviä, ja tuskinpa luen tämän jälkeenkään. Ei sillä, etteikö Takaisin kotiin olisi ollut juoneltaan, miljööltään ja henkilöiltään hyvin rakennettu sukupolvien salaisuuksista kertova romaani, mukana ratkaisematon rikos. Samalla avautui myös uusi maanosa, Australia, johon päähenkilö Lontoosta lähtee. En yhtään ihmettele, että Mortonin viihdekirjallisuutta on myyty jo yli 16 miljoonaa kappaletta 38 kielellä.