Oopperasta hauskasti, dekkareita rutiinilla

Viikko on vierähtänyt tältä wanhalta rouvalta vammoja potiessa. Artroosi kiusaa. Suussa on tikit ja proteesi, joka saa sössöttämään. Nyt olen kokemusasiantuntija. Juha Watt Vainiohan haikaili aikoinaan, että ”jospa saisin nastahampaan takaisin”. Romahdin pääsiäisenä 12-asteisesta uima-altaasta kohmeessa noustessani sementtiportaille. ja yksi etuhammashan siinä meni. Luvassa oli purenta-analyysia, luusiirtoa ja lopuksi implantti. Puoli vuotta on mennyt juostessa hammaslääkäriltä toiselle. Toipilaana (uinti- ja saunakielto!) tuli sitten harrastettua kyldyyriä.

Viikon kohokohta oli vastikään julkaistu Petri Tammisen ja Helena Juntusen kirja Joskus liikaa, aina liian vähän (Otava 2023, 204 s.) Maamme kirjallisuuden ja muunkin kulttuurin päämedia nimitti teosta kuusi kertaa elämäkerraksi. Mutta elämäkertahan kirjoitetaan mieluiten sitten, kun merkkihenkilö on jo kuollut tai toinen jalka haudassa. Elämäkerta-termiä käyttää kustantajakin kirjan kansisivuilla. Onneksi kirjoittajat itse ovat antaneet teokselle lisänimikkeen Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita. Viisas valinta, huippusopraanohan on korkeintaan elämänsä ja uransa puolivälissä. Suuri osa maailman oopperalavoista on jo valloitettu. Kohskahan on La Scalan tai Metropolitanin vuoro?

Tiiviin lauseen mestari Petri Tamminen on kirjannut, korjannut ja sensuroinut Helena Juntusen lähettämiä sähköposteja, jotka kertovat hänen tähänastisesta elämästään. Juntunen puhuu suoraan – ja humoristisestikin – myös elämänsä kipupisteistä, kuten ikävuosien 25-36 välille osuneesta aktiivijuopon urasta, sammumisista, putkareissusta ja lavalle leviävästä verestä tikkiarmeijan repeillessä. Onneksi nokkela media on jo ehtinyt esitellä diivan kosteat vuodet, joihin liittyy myös naisalkoholistille tyypillisiä miessekoiluja. Helenan onneksi raittius ja vertaistuki tulivat ennen äitiyttä ja perheen perustamista, joten se siitä.

Kirjaa lukee kuin hienoa proosarunoa. Samalla se on lyhykäisyydessäänkin oivallinen opas oopperan maailmaan. Oululaisesta vaatimattomasta, mutta musiikin täyttämästä lapsuudesta ja kunnianhimosta päädytään siuntiolaisen mahtihuvilan metsäpuutarhaan. Kirja antaa todennäköisesti oopperafriikille yhtä paljon kuin sille, joka ei suin surminkaan aikaisemmin ole oopperasta välittänyt.

__________________

Ruth Galloway, korona ja entinen joulu

Mutta sitten dekkaripuolelle. Lempidekkaristeihini kuuluu cosycrime-tyylin britti Elly Griffiths. Pisimpään on esiintynyt Ruth Galloway, arkelogi, nykyään jo professorisnainen Norwichin yliopistossa. Norfolkiin sijoittuu oikeastikin niin paljon arkeologista historiaa, että Gallowayn temppuja lukee, vaikkei murhista niin olisikaan kiinnostunut.

Harmi, että ensimmäiset Ruth Galloway seikkailut tapahtuivat jo toista kymmentä vuotta sitten, mutta ne saatiin suomeksi vasta äskettäin. Nyt on suomenkielistä aikataulua onneksi kiristetty, ja aletaan olla jo tässä-ja-nyt -tilanteessa.

Tuoreessa Griffithsin kirjassa Lukittu huone (Tammi 2023, suom. Anna Kangasmaa,352 s.) eletään tuoretta pandemia-aikaa. Liikenne on hiljentynyt niin kaupungissa kuin maanteillä. Luentonsa Ruth pitää verkossa ja pikkuvanha Kate-tytär käy kotikoulua. Vain poliisit ja kauppojen minimimyyjät esiintyvät kustannuspaikoillaan – ja poliisi tietysti paljon ratissa.

Ruth on saanut uuden naapurin, joka liitetään lukittujen huoneiden tapauksiin. Mutta niihin liitetään moni muukin, ja lukijalle selviää vasta loppumetreillä, missä mennään. Ja lopussa on tietysti myös cliffhanger, eli seuraava Ruth Galloway -tarina lienee luvassa.

————–

Joulua silmällä pitäen on viime vuonna julkaistu myös Elly Griffithsin pienoisromaani Ruth Gallowayn joulu (Tammi 2022, alkup.2012, suom.Anna Kangasmaa, 54 s.) Kepeä kirjanen sopisi hyvin vaikka naistenlehden joulunumeroon. Rakastettu sankaritar kuitenkin ehtii myös ratkaisemaan kadonneen muinaisesineen arvoituksen. Dekkarinharrastaja saa kirjasta niukat eväät.