Raija Orasen ja Anita Välkin kissaduetto

Olin muistaakseni lukioluokilla, kun Suomen Kansallisooppera ehti kiertueellaan myös Turun Konserttisaliin. Näin ja kuulin livenä elämäni ensimmäisen kerran oikean oopperan. Se oli Puccinin Turandot, nimiosassa komea sopraano Anita Välkki. Elettiin siis 1960-lukua.

Jassoo, The Fat Lady Sings, oli ensimmäinen ajatukseni katsomossa. Mutta kun orkesteri pääsi vauhtiin ja Anita Välkki ääneen, olin siltä istumalta myyty. Minusta tuli vannoutunut oopperan rakastaja, amateur, kuten ranskalainen sanoisi – siis harrastelijasta tuli harrastaja. Näin siitäkin huolimatta, että ensikokemukseksi Turandot on raakaa kamaa: prinsessa, joka valikoi itselleen miestä ja kelvottomat menettävät päänsä keihäisiin keikkumaan, kun eivät osaa arvoitusta ratkaista.
Ja jos ihan totta puhutaan, niin aika monet oopperat ovat juonikuvioissaan naurettavia ja mahdottomia – enkä tarkoita nyt maailmankirjallisuuden suuriin nimiin tukeutuvia oopperoita, kuten vaikka Othelloa, Falstaffia tai Eugen Oneginia

.

Nyt sitten saa lukea enemmän oopperan tekemisestä ja Anita Välkista Raija Orasen mielikuvituksella väritettynä. Kaikki tämä valo (Otava 2021, 286 s.) kertoo Välkistä todenperäisen ja väritetyn elämäkerran Raija Orasen fiktiivisin silmin ja loistavin kielikuvin. Oranen on käyttänyt kaikkia sateenkaaren värejä, mutta myös mustaa ja valkoista.

Raija Oranen on löytänyt Anita Välkin sielun.


Oopperassa Frau Hochdramatische Sängerin sai tehdä, mitä halusi. Oli aloitettava operetista, mutta heti tuli myös toiverooli oopperassa: Tosca, jota hän lauloi myöhemmin ympäri Eurooppaa. Maailmalla hän tuli kuitenkin tunnetuksi Wagner-sopraanona. Valkyyriana Välkki karjahteli Metropolitanissa ja muutaman vuoden vakikiinnityksellä Wienin Valtionoopperassa.

Jatkuva koti-ikävä sai tähden kuitenkin palaamaan Suomeen jo 43-vuotiaana, vaikka Kansallisooppera häntä hyljeksikin. Ohjelmistossa oli vain alussa mainitsemani Turandot. Sukset menivät ristiin oopperan silloisen kapellimestarin Jussi Jalaksen kanssa, ja ura jatkui pienemmissä tehtävissä. Hän teki vierailuja ja vaihtoi vähitellen mezzosopraanon karaktäärirooleihin. Pienetkin tehtävät kelpasivat, ja uraan tuli muutos, kun Välkki ryhtyi kouluttamaan nuoria, tulevia tähtiä.

Välkki avioitui 1960 kapellimestari, konserttimestari Usko Aron kanssa. Vaatii melkoista rohkeutta oopperadiivalta ottaa ja rakastua naimisissa olevaan viiden lapsen isään. Ensin elettiin salaa susiparina, mutta kahden taiteilijan avioliitto kuitenkin kesti. Oranen kuvaa riipaisevan kauniisti kahden vanhenevan ihmisen kiintymystä niin molempien rakastamien herkkujen äärellä ruokapöydässä kuin puhtaiden lakanoiden välissä, jossa allit varmasti saivat kyytiä.

Kun herkkusuista nyt tuli puhuttua, niin turhankin paljon teokseen mahtuu ruuanvalmistusta tykötarpeineen. Joskus tuntui, että luki enemmän Anita Välkin keittokirjaa kuin kuvitettua elämäntarinaa.

Kirjan loppupuolella Oranen Välkin suulla miettii taiteen tarkoitusta. Eduard Uspenskin Fedja-sedälle taide oli seinällä peittääkseen tapetissa olevan reiän. Oraselle ja Välkille taiteen tarkoitus on hyvyys, totuus ja kauneus. Orasen kertomus on vakava ja iloinen: väliin vakavasti eli Vissi d’arte, vissiin tarttee kuin Tosca, väliin taas kepeästi ja iloisesti Rossinin Kissadueton tapaan.

0
marjakrons
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, rotissööri ja uimamaisteri.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu