Ruotsalainen rikosromaani rulettaa

Ruotsista löytyy varmasti maailman parhaat rikoskirjailijat. Ensin oli tietysti Maria Lang, ruotsalainen versio Agatha Christiestä. Eli pikkupaikkakunnalta löytyy pahuutta, jonka komisario ratkaisee nokkelan apurinsa kanssa. Sitten tulivat elämänkumppanukset Maj Sjöwall & Per Wahlöö. Komisario Beck ratkaisi murhan kuin murhan hullunrohkean apurinsa Gunvald Larssonin (iki-ihanaa Persbrandtia on ikävä) kanssa. Sjöwall ja Wahlöö lepäävät jo mullassa, mutta Beckin triumfi jatkuu, nyt televisiossa. Ja sitten tuli Wallander, Henning Mankellin sankari (josta jopa sir Kenneth Branagh teki muutaman ossan sarjafilmin). Mankellin rinnalla dekkariristikunkun titteliä ovat havitelleet Jan Guillou Hamiltoneineen, Stieg Larsson ja Millenium-sarja, jota David Lagercranz hyvin jatkoi. Sen jälkeen Lagercranz on tuonut kuvioihin jo uudet omat kiinnostavat sankarinsa.

Tekijöiden rinnalle on noussut kymmenittäin ruotsalaisia dekkaristeja, joitten kirjoissa kansankodin hyvinvoinnin läpi näkyy veritekoja ja surkeuksia.

Sama ilmiö näköjään toteutuu myös Suomessa – mutta suomalaisia uusia dekkareita tuskin käännetään samalla vauhdilla kuin ruotsalaisia suomeksi. Ja Sir Kenneth tuskin innostuisi edes komisario Palmusta…

Keskikesän lukupakettiini on kuulunut neljä ruotsalaista poliisiromaania. Ehkä niiden sankarit eivät ihan yllä esikuviensa Wallanderin tai Beckin tasolle, mutta ihan luettavia toki, ainakin riippumatossa.

Lainasin jo alkukesästä kirjaston uutuusvalikoimasta Anki Edvinssonin Lumienkelin (WSOY 2022, 367 s, suom. Leena Virtanen). Luin sen kahdessa osassa, kun kirjasto ehti jo karhuta bestselleriään, jota ei voi uusia. Mutta ei hätää, uskon, että tauko romaanin puolessa välissä teki vain hyvää. Lumienkelissä kun on monta tasoa: huumekauppaa, teini-ikäisen tytön ongelmia, nuorison kovaa kielenkäyttöä ja empatian puutetta, instagram-äidin kieroilua ja pollarien omat ongelmat. Kirjan nimi on hiukan harhaanjohtava, sillä lumienkeli viittaa vain yhteen kirjan ruumiista, joita on kaikkiaan kolme. Uumaja on varsin pelottava paikka, sillä surmia ja huumekauppaa tehdään surutta. Etsiväpari Charlotte von Klint ja Per Berg onneksi tekevät parhaansa.

Seuraavaksi tartuin Inger Frimanssonin psykologiseen trilleriin. Lintulapsi (Like 2022, 357 s, suom. Anu Koivunen) kertoo 17-vuotiaasta sokeasta Christasta, joka elää elämäänsä kuin lintu häkissään. Toinen päähenkilö, Justine Dalvik, josta kirjailija on kertonut jo kahdessa edellisessä trillerissään, elää hänkin taas sekasortoisissa kuvioissa. Miesystävä katoaa, menneisyyden koulukiusaaja ilmestyy kuvioihin ja mutkikkaat ihmissuhteet vievät kuoleman lähelle. Kaiken takana on kaunaa, riippuvuuksia ja kostonhimoa. Frimanssonia pidetäänkin psykologisen trillerin mestarina. Minusta ei kyllä tullut kovinkaan vakuuttavaa ihailijaa, sen verran musta ja pelottava lukukokemus oli. Ja lopusta huomaa, että jatkoa Justinen elämässä seuraa – tuskin kuitenkaan minulle.

Dekkaripinossa seuraavana oli Mats Sandbergin Tappoaikataulu (Like 2022, 384 s, suom. Sirje Niitepõld). Eivät kyllä tämän lukukokemuksen jälkeen kehityskonferenssit houkuttelisi, jos vielä työelämässä olisin. Yksi työnantajistani oli näistä yön yli kestävistä hengennostatukseen tarkoitetuista tilaisuuksista nimittäin innostunut, ja niinpä olimme aina niin hyvää pataa, niin hyvää pataa koko pieni, onnellinen työyhteisö. Onneksi paluu vanhaan normaaliin tapahtui aika äkkiä, kun taas päästiin työpöytien viereen.

Ninni Schulman. Kuva A. Jormalainen, Tammi

Sandbergin kauhuromaani vie lukijalta jalat alta, sen verran karmeaa on konferenssikeskuksen tapahtumavyyhti. Ruumiita tulee ja samalla paljastuu päätöksentekoon liittyvä valehtelu, jonka takana tietysti on itsekkyys, vallan ja rahan himo. Kerronta on täsmällistä ja kaikki tämä olisi tosiaan voinut tapahtua – onneksi ei sentään niissä kehityskokouksissa, joihin itse työnantajan käskystä osallistuin.

Niinpä oli suorastaan helpottavaa tarttua Ninni Schulmanin aikaisemmista kirjoista tuttuihin henkilöihin. Kun kellot seisahtuvat (Tammi 2022, 492 s, suom. Antti Saarilahti) kertoo Magdalena Hanssonista, Tukholmasta ja hektisistä tabloidlehden ympyröistä Värmlantiin siirtyneestä toimittajasta, jonka asiat taas ovat ikävästi. Tietysti pikkupaikkakunnalla toimiva kesäteatteriseurue saa ensimmäisen kolauksen, kun nuori näyttelijä katoaa ensi-illan aattona ja löytyy myöhemmin hukutettuna. Ruumiita tulee vielä lisää ja poliisit ovat täystyöllistettyjä. Karmaisevan juonen rinnalle on oivallisesti upotettu bonusperheiden arkihuolet, lasten murheet ja päähenkilön mielenterveysongelmat. Plussaa Schulmanin kirjassa on hyvät loppusanat, joista lukija saa paljon eväitä. Kiitokset on myös osoitettu niille, joille kiitos kuuluu, eli oikeille poliiseille, perinnetarinalle kaappikellojen tekijästä, kätilölle, lääkäreille ja lakimiehille. Eli kaikki tämä olisi voinut tapahtua – tosin en usko vieläkään kappikellon kumahduksiin. Mutta vähän väriä saa tarinassa olla. Näistä lukemistani neljästä rikosromaanien kirjoittajista jäin kaipaamaan vain vain Ninni Schulmania. Ja takuuvarmasti jatkoa hän tekee, onhan tähänastisia kirjoja myyty jo yli miljoona kappaletta.

0
marjakrons
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, mummi, rotissööri ja uimamaisteri, joka kertoo kokemistaan elämyksistä eikä harjoita kritiikkiä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu