Ruotsi voittaa melkein aina

Kyllä se niin on, että Ruotsi voittaa aina. Ensin Euroviisut, kohta kai lätkän ja nyt ainakin dekkarien rikokset.
Pascal Engman kirjoittaa siitä, mitä Ruotsissa, ainakin Tukholmassa nykyään tapahtuu. Eli jengienvälisistä taisteluista, joissa ei pyssynpaukutteluiltakaan vältytä, somalien ja muiden etnokansalaisten välisistä yhteenotoista, huumekaupasta ja poliisin pitkistä, väsyttävistä operaatioista tarttua ongelmiin.
Kokaiini (WSOY 2023, suom. Pekka Marjamäki, 631 s.) kertoo kokaiinista, sen virtaamisesta Tukholmaan ja uusien massamarkkinoiden hankkimisista. Koksu on bilehuume, tuttu vaikka television Exiteistä ja Successionista, mutta myös rivinarkkareille hetken helpottaja.
Kirjaa lukiessa tuntuu siltä, kuin lukisi lehtiuutisia. Tukholman poliisi on sekaisin etnojengeistä, jotka käyvät yhä kovaotteisemmiksi. Engmanin sankaritar, poliisien poliisi Vanessa Frank, tuttu aikaisemmista seikkailuistaan ja uroteoistaan Polttavassa maassa, Rottakuniinkaassa ja Leskissä, on entistä pahemmassa paikassa. Kokaiinia virtaa maahan kuin öljyä Venezuelassa ja poliisin vastapelurit ovat entistä röyhkeämpiä. Nyt uhriksi joutuu myös Vanessa Frankin tuleva ottotytär Celine. Engman käy kirjallaan yhteiskunnallista keskustelua, joka varmasti on täyttä totta. Helsinki ei ole vielä Tukholman veroinen huume- ja jengiväkivaltakaupunkin, mutta perässä tullaan.
Kokaiini-kirjan mielenkiintoa lisäävät lukujen väliin lisätyt faktakappaleet. Milloin äänessä on kaikkea kokenut anonyymi poliisi, milloin rikollinen, milloin Ruotsin poliisin kansallinen operatiivinen yksikkö. Yksikön laskelmien mukaan Ruotsiin tuodaan joka vuosi 100-150 tonnia huumausaineita, joiden kaupalla tehdään miljardien voitot. Ampumavälikohtauksissa Tukholman alueella kuolee vuosittain kymmenittäin poliiseja. Kokaiinia lukee kuin jännitysromaania, jota tehostetaan todellisilla päivänpolttavilla tilastoilla.
————–
Toinen äskettäin lukemani ruotsalainen dekkari on Erik Axl Sundin Väärä aika (Otava 2023,suom. Kari Koski, 451 s.) Kirja on monitasoinen. Yksi päähenkilöistä on kuvitteellinen Nobel-kirjailija Qviding, joka tekee 1800-luvun nälänhätää pakenevasta Stinasta romaania. Kuitenkin kysymyksessä on myös nykyaikaan sijoittuva murhamysteeri, jota rikospoliisi Jeannette Kihlberg ratkoo apureineen. Psykologinen jännitysromaani on kirjoitettu niin, ettei paremmasta väliä.
Mutta minua, tavislukijaa, jäi vaivaamaan, miksi tekstissä toistuvasti sanoista puuttuu kirjaimia, kuten i tai e. Tyhmänä lukijana kysyin asiaa Otavan viestintäpäälliköltä Jenni Heitiltä, joka vastasi fiksusti: ”

Väärä aika -romaanin painetussa versiossa puuttuu tarkoituksella kirjaimia v ja f-alkuisista sanoista. Tämä on ollut kirjaillijaduon oma valinta ja liittyy kirjan sisältöön (näin siis alkuteoksessa myös), tätä ratkaisua on noudatettu myös suomennoksessa. Kysessä ei siis ole virhe vaan suomentajan, toimittajan, ooikolukijan ja taittajan yhdessä tarkasti harkitsema toteutus, joka noudattelee kirjailijoiden valintaa ja ruotsinkielisen alkuteoksen taittoa.”
Siitäpä sain perusteellisen vastauksen. Silti puuttuvat kirjaimet ärsyttivät. Muu ei sitten kirjassa ärsyttänytkään, sen monikerroksinen juoni koukutti, kieli ilahdutti ja syvällinen ote herätti ajattelemaan.