Ryhmiksen Kööpenhamina on ääntä ja vimmaa

Ryhmäteatterin syksyn uutuus, Michael Fraynin Kööpenhamina on ääntä ja vimmaa, mutta ei sentään tarkoitusta vailla. Se on tänä päivänä ajankohtaisempi kuin koskaan. Onhan meillä Ukraina, Vuoristo-Karabah, Marokon maanajäristykset ja viimeksi Hamasin isku, joka wanhan rouvan mielestä tuntui Sarajevon laukauksilta.

Fraynin näytelmä on vuodelta 1998, esitetty ensin Broadwaylla ja sitten muualla maailmassa, kuten meillä Svenska Teaternissa 1999 ja Helsingin kaupunginteatterissa 2001.

Näytelmä käsittelee kahden maailmanluokan Nobel-ydinfyysikon, saksalaisen Werner

Heisenbergin ja tanskalaisen Niels Bohrin salaperäistä kohtaamista natsien miehittämässä Kööpenhaminassa. Ryhmäteatterin version on ohjannut Juha Kukkonen. Niels Bohrin roolissa on säyseämmin Robin Svartström, kiivaampana, 16 vuotta nuorempana Heisenbergina Arttu Karvonen. Miesten välillä tiukkoine, sarkatisine kommentteineen on hieno Minna Suuronen, Bohrin vaimo. Kolmikolla riittää ääntä. Eikä katsoja jää kylmäksi, kun teksti liukuu eri aikatasoilla: välillä ollaan vuodessa 1941, mutta myös menneisyydessä ja tulevaisuudessa.

Avainkysymys on, mistä miehet Kööpenhaminassa 1941 keskustelivat. Halusiko Heisenberg Bohrin vaikuttavan universaaliin atomiaseen valmistuskieltoon? Vai urkkiko hän tietoja Manhattan-projektin tuntevalta Bohrilta amerikkalaisten siihenastisista saavutuksista? Niin tai näin, atomipommista tuli totta.

Bohr tulee tässä tekstissä esikuvansa Albert Einsteinin varjosta esiin. Niels Bohr, äidin puolelta juutalainen, miehitetystä Tanskasta paennut tiedemies, kyseenalaisti ydinvoiman tai siihen aikaan atomipommin käytön sodankäynnissä. Hän oli 50 vuotta aikaansa edellä, kun hän esitti ajatuksiaan ydinvoiman käyttökiellosta mm. presidentti Rooseveltille ja pääministeri Churchillille. Hän tunsi asiat tarkkaan, olihan mies sivuroolissa myös Manhattan-projektissa, jonka tuorein versio nähdään elokuvassa Oppenheimer. (Bohrin roolissa oli Kenneth Branagh, jolle rooli sopi samalla tasolla kuin Poirot eli no jaa, kolme tähteä. Paremmin valkokankaan Bohrina on menestynyt tanskalanen David Dencik).

Merkitseekö ydinvoima tuhoa vai tuotantohyödykettä? Keskusteluun riittää pelkistetty lavastus (Janne Siltavuori) ja valot, pääosassa kolme jalkalamppua (Ville Mäkelä), Marita Kuusiniemen puvut (Arttu Karvosen kehopositiivisuuteen sopiva hyvin istuva puku) ja Ia Luhtasen maskeeraussuunnittelu. Ja loppurepliikkinä kahden tiedemiehen riitelylle: ”kaikkien asioiden takana on oleva perimmäinen epäsäännöllisyys”.