Sävelsinkö? Syvällistä luettavaa kirsikankukkien alla

Kun elää nytku-elämää sitku-elämän sijasta, piti lähteä viimein oikein ajastettuna ihailemaan Tukholman Kungsträdgårdenin kirsikankukkia juuri silloin, kun niille oli järjestetty omat tapahtumansa, eli kuluneella viikolla.
Kukkivathan ne kauniisti ja turisteja riitti valokuvaamaan niitä. Mutta täytyy tunnustaa, että sää oli niin kolea, että mieluummin meni lämmittelemään lähistölle, uusittuun Nationalmuseumiin. Siellä kyllä riitti katsomista, entiset vanhat kokoelmat ritirinnan ja pöyristyttävän lähellä toisiaan ja lisäksi kiinnostavia vaihtuvia näyttelyitä.
Olin suunnitellut istuskelevani rauhallisesti kirsikankukkien alla, saavani bioenergiaa ja nauttivani parhaasta matkaseurasta, lukemisesta.
Luettavana oli superhauska ja koskettava: Minna Lindgrenin Sävelsinkö? (Teos 2023, 235 s.) Vanheneminen on muutenkin nyt niin siistii mut traagista, lukekaa Lindgrenin edelliset kirjat tai käykää katsomassa vaikka tuoreet elokuvat Vortex tai Kaunis aamu. Toivotaan, etteivät vanhuusongelmat jää uudenkaan hallituksen säästöpaineissa median kukkasiksi, vaan että päättäjät ottavat asiat tosissaan: tarvitaan lisää hoivatoimenpiteitä ja ymmärrystä käsitellä meitä ikääntyviä. Iän karttuminen on kuin pirtin lattia: vanhetessa oksakohdat jäävät koholleen, eikä vanheneva, monesti muistisairas ihminen ole niitä helpoimpia objekteja.
Lindgren kuvaa, miten maisteri Iina Suvirimpi etenee akateemisella urallaan ja vuoden apurahan turvin alkaa tehdä haastattelututkimuksena väitöskirjaa vanhasta säveltäjänerosta Paavo Keistiöstä, jonka sävellystuotannosta löytyvät lineaariset pilvet, eksponentiaaliset pylväät ja jälkisarjallinen tyyli. Helppoa ei väitöskirjan tekijällä ole, kun kotiin ilmestyy vähän väliä outo nainen, joka rivakasti riisuu, pesee ja pukee vanhuksen.
Mutta ymmärtävätkö tutkija ja taiteilija toisiaan? Onko Keistiö vanhuudenhöperö? Onko Iina yliopistolaitoksen alasajon uhri? Humanismi korvataan teknotieteillä ja lopetetun musiikkitieteen sijasta Iinan tutkimus kuuluukin suoratoistopalveluiden professorin byrokratiakaruselliin.
Lindgren lähestyy ajankohtaista problematiikkaa milloin nuoren tutkijan, milloin vanhan, jo muistisairaan säveltäjän ajatuksin. Kertojaminän vaihtuminen tekee tekstistä koskettavan. Iina ihmettelee vanhuksen kodin sotkua eikä Keistiö kuuntele pölyttynyttä levykasaa, vaan palaa Spotifyssa kuulemaansa ja ihailemaansa Erika Vikmaniin Syntisten pöydällä. Janne Rintalan terävä sanoitus kolahtaa Keistiöön kuten moneen muuhunkin. Lindgren kirjoittaa viisaasti ja huumorilla.
Sitä paitsi akateeminen maailma palaa takaisin Minna Lindgrenin kohdalle, hänethän kruunataan Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan kunniatohtoriksi toukokuun lopulla. Niin että ehkä seuraavan maisteri Lindgrenin musiikkiohjelman tekeekin tohtori hc. Lindgren?