Silakkaa ja Jumalan sanaa

Kuun vaihteessa oli tunnelma varmasti samanlainen kuin jatkosodan päättyessä, vaikka en itse sitä aikaa olekaan todistanut.

Hymyileviä, maskittomia ihmisiä oli yhtäkkiä Helsingissä kadut ja torit täynnä, täytyypä muistaa taas pitkästä aikaa punata huulet. Kapakat täyttyivät ja karaoke kelpasi. Silakkamarkkinoilla kuhisi ja Hakaniementorin

sunnuntaimarkkinoilla olivat kojut täynnä. Poliittisten puolueiden telttakatoksista puuttuivat vain vihreät, mutta heillähän on tärkeämpääkin tekemistä kuin pönöttää palelemassa ja kuunnella, mitä mieltä tavalliset ihmiset oikeasti ovat.

Itse otin varaslähdön uuteen normaaliin, kun korttelikinomme Korjaamo aloitti James Bondilla torstai

Hotakaisen sanaa käsiteltiin hellästi Ryhmäteatterissa. Kuva Wikipedia, suurin piirtein ajalta, jolloin Jumalan sana on ilmestynyt.

na. Minulle kelpasi, sekä remontoitu Kino että elokuva. Paras Bond ikinä? Vai muistanko väärin?

Lauantai-illan kruunasi Ryhmäteatteri ja Hotakaisen-Kukkosen Jumalan Sana. Lämpiö täpötäynnä iloista, odottavaa yleisöä, katsomossa viety viimeinenkin paikka.

Puolitoistatuntinen otti koville sekä näyttelijöille että yleisölle. Onneksi Päämedian Kriitikko on jo sanansa sanonut ja nimittänyt näytelmän kauniiksi ja koskettavaksi esitykseksi.

Hotakaisen-Kukkosen roudtripin toteuttivat Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Saara Kotkaniemi ja Antti Heinonen. Jokaisella oli monta roolia ja vaihdot sujuivat ketterästi, kiitos K. Rasilan helpon lavastuksen: erivärisiä seinämiä siirreltiin joustavasti sanan hengen mukaan.

Näyttelijöitä kehuttiin loistaviksi, ja kyllä he ovatkin. Vähän liiankin kanssa, tämä nykyteatterihan on yhtä huutoa ja vimmaa. Kun joku Seela Sella kuiskaa ilman mikkiä takanäyttämöltä, se kuuluu takariville asti. Nuoren polven teatterintekijät uskovat taas suurelliseen äänentoistoon ja karjuntaan – ihan pelkäsin, että Santtu Karvonen kietaisee jossakin välissä natsiunivormun päälleen. Mutta ei tätä näytelmää ollutkaan tarkoitettu 70 ja risat -yleisölle, vaan nuoremmille, kenties diginatiiveille dopamiinikoukussa mukavuusalueitaan etsiville katsojille? Tiedä häntä.

Kukkonen keski-ikäisenä miehenä oli varsin osuvasti saanut Hotakaisen tekstistä esiin tärkeimmät päänsisäiset monologit. Päähenkilö, Santtu Karvosen yritysjohtaja Hopeaniemi kulki isävainajansa autokuskin kyydissä (Islannin tulivuoren tuhkapilvi oli vaihdettu koronaan) halki Suomen ja myös halki omien kipupisteidensä. Kyllä teki hyvää nähdä taas, miten nykyään teatteria tehdään eli hienosti kohderyhmän ehdoilla.

0
marjakrons
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, rotissööri ja uimamaisteri.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu