Silikonia naamareissa ja robottinukeissa

Olen tässä sadepäivinä lukenut kaksi dekkaria, joissa pääosasissa on silikoni. Toisessa silikonista tehdään naamareita, toisessa kokonaisia nukkeja sekstiobjekteiksi.

Naamio paljastuui piiloroolissa kirjallisuuden supertähdeksi nimitetyn Joël Dickerin uutuusromaanissa Huoneen 622 arvoitus (Tammi 2021, 648 s.) Kun naamio tulee mukaan juoneen, alkaa todellinen hurlumhei. Lukija kysyy itseltään, voiko tämmöinen tapahtua.

Dicker kirjoitaa tällä kertaa metafiktiota, kirjaa kirjoittamisesta. Aika-akseli on nyt, 15 vuotta sitten ja vieläkin kauemmas. Aikatasot vaihtelevat tavislukijalle (kuten allekirjoittanut) liian tiuhaan ja on työlästä pysyä perässä.

Dickerin neljäs tiiliskiviromaani on edellisiä mutkikkaampi, ja vaatii tiukkaa syventymistä lukijalta.

Keskeisessä roolissa on kirjailija itse, joka päätyy sveitsiläiseen loistohotelliin huoneeseen 623. Naapurihuone ei ole 622, vaan 621B, koska hotellin johto ei halua asiakkaittensa muistavan huoneessa 15 vuotta aikaisemmin tehtyä murhaa. Avukseen kirjailija saa innokkaan Scarlettin ja yhdessä yrittään selvittää, mitä on tapahtunut ja kuka on murhattu. Kaikki tapahtuu ylellisissä puitteissa, joissa nautitaan herkkuja, samppanja virtaa ja silkit kahisevat.

Dickerin romaanissa on iso henkilögalleria ja todelliset tapahtumat vasta loppumetreillä. Keskiössä on raha, valta ja rakkaus, jota Dicker kuvaa ilmeisen tietoisesti melko hupsusti: rakkaus on kaikkinielevää pelehtimistä, joka käynnistyy, kun katseet kohtaavat ja kasvaa siinä kuin osakesalkut paisuvat. Päähenkilöiden persoonallisuuksista ei oikein ota selvää – pahiksia ovat itse kukin aina jossakin viheessa kirjaa, kunnes muuttuvat lempeiksi hyväntekijöiksi tai sitten ei. Yli 600-sivuisen kirjan lukeminen on urakka. Sen herkin osio on omistettu Dickerin äskettäin 92-vuotiaana kuolleelle kustannustoimittajalle Bernard de Fallois’ille, joka puhuu intoutuneesti ja sydäntäsärkevästi printtikirjan puolesta. Bernardille täytyy taputtaa.

———————————-

Silikoninukeista taas saa lukea Lena Karlinin ja Åsa Schwarzin Nukketehtaasta (Minerva Crime 2021, 335 s.) Nai set kirjoittavat dystopiaa, joka kuitenkin tekoälyn kehittyessä alkaa olla aika lähellä todellisuutta. Ihmishahmoiselle robotille on luotu äly ja tunne-elämä – ja luonnolliseti kilpa robotin keksijästä kiihtyy niin, että ruumiita tulee. Juonen ovelin paljastus on tietenkin loppupuolella, enkä halua pilata lukukokemusta kertomalla, mikä se on. Ja silikoni tietysti kuuluu robottinuken kroppaan.

Kirjailija

t ovat julkaisseet itsenäisesti teoksia, mutta Nukketehdas on heidän ensimmäinen yhteinen teoksensa. He kirjoittavat samoille päähenkilöilleen jo toista osaa. Hyvä niin, koska Nukketehdas on tehokas ja arvaamaton rikosromaani, jonka päähenkilöt ovat uskottavia. Samalla lukemisella tulee ajatelleeksi, miten vaarallisilla alueilla – jopa maailmanpoliittisesti – liikutaan, kun tekoälyä ja robotteja keh

itetään. Katsotaan, mitä Säpon Alex Lindhage seuraavassa osassa keksii. Odotan jo.

Kirjailijoista Åsa Schwarz työskentelee tekoälyyn erikoistuneena tietoturva-alan konsulttina yhdessä Ruotsin suurimmista kyberturvallisuusyrityksistä. Lena Karlin on työskennellyt myös kääntäjänä ja kääntänyt satakunta kirjaa.

0
marjakrons
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, mummi, rotissööri ja uimamaisteri.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu