Soteorvon vala

Heli Keinonen lauloi jo vuonna 1969 sotaorvon valasta, jossa ”kurjuutta nyt kärsiä mä saan”. Yhtä hyvin laulaa voisi tänään, 55 vuotta myöhemmin, ja nyt soteorvoille.

Ensin meidän piti saada hyvinvointiyhteiskunta, jota vain häiritsi äkillinen väestön ikääntyminen. Sitten iski pandemia, sosiaali- ja terveysalojen rakenneuudistus kallispalkkaisten johtajien hyvinvointialueineen ja lopulta valtion kriisiytynyt talous miljardivelkoineen eli penniä päätettiin venyttää joka paikassa.

Näillä eväillä moniosaaja, tietokirjailija Minna Lindgren, tohtori hc. on tehnyt uusimman kirjansa Soteorpo (Teos 2024, 159 s.) Kirjaa lukee puolittain muistisairauksien tietokirjana, puolittain aikuisen naisen parisuhdekuvauksena, jonka loppua odottaa kuin dekkaria ikään.

Pirjo ja Markku Umpivaara ovat löytäneet toisensa kypsillä kymmenillä ja elelleet 25 vuotta yhdessä. Onnellisten, hyvinvoipien, kulttuurin ja matkailun täyttämien eläkevuosien piti olla edessä.

Mutta eihän se mennyt kuin Strömsössä: Markku sairastui Alzheimeriin ja Pirjosta tuli hänen omaishoitajansa, joka alkoi palaa kovaa vauhtia loppuun miehen temppujen muuttuessa yhä tuskallisemmiksi. Opitut taidot unohtuivat. Riitely ja perheväkivalta olivat arkipäivää. Mies pelasi rahansa ja heittäytyi uskottomaksi – joka yhdessä vaiheessa oli Pirjon pelastus. Kun Pirjo vei miehensä viikoittaiselle käynnille tyttöystävän luo, pääsi hän sentään uimaan ja saunaan. Muuta omaa aikaa ei ollut ja omaishoitajan työ muuttui fyysisestikin aina vain raskaammaksi pyykkivuorineen.

Pirjo alkoi käydä pallo jalassa eloonjäämistaistelua, jota ei voitu keskeyttää edes omaishoitajan arkea katkaisevilla lomittajilla, kun niiitä nyt ei vaan ollut. Hoito oli hybriditapaamisia etänä, kaaos oli seisovaa ja omaishoitajista oli tullut soteorpoja, joitten työtä piinattiin soterahojen leikkauksilla.

Minna Lindgren ei paljasta lähteitään, mutta uskon, että joka sana on totta ainakin jossakin perheessä. Lindgren on taas löytänyt päivänpolttavan aiheen ja käsitellyt sitä riemastuttavasti. Kirjaa nimitetään takakannella ”pamfletiksi yhteiskunnastamme” täydestä syystä. Parisuhteen dekkarinomainen loppu vaikuttaa kyllä satuilulta. Mutta suodaan se arjen sankarittarelle Pirjolle, joka nurkumatta rakasti, kärsi ja unhoitti, myötä- ja vastoinkäymisissä. Soteorvot ansaitsevat tulla kuulluiksi.