Tragikomediaa ja farssia kahdelle sukupolvelle

Naapuri ihmetteli, että miten olen ehtinyt viime aikoina käydä niin paljon teatterissa. No mitä sitä muutakaan, kun ulos pääkallokeliin ei uskalla. Aikaa jää lukemiseen, suoratoistojen tapittamiseen, elokuvissakäyntiin ja elävään teatteriin.

Olen tässä päässyt pahasti mummoillemaan ja hakenut teatterielämykseni boomeriseurassa. Oli siis korkea aika päivittää x-sukupolven näkemyksiä.

Ensimmäinen kohteemme oli Ryhmäteatterin mainio Kalasatama, Salla Viikan ja Tuuve Aron pillerinmakuinen tragikomedia, ohjaajana Sini Pesonen. Näytelmä on muokattu Aron autofiktiivisiä ja esseistisiä aineksia yhdistelevästä romaanista. Seksuaalivähemmistöön kuuluva Riksu kipuilee elämänmittaisen vähemmistöstressin ja ulkopuolisuutensa kanssa. Riksu etenee onneksi aikojen muuttuessa ahtaasta lapsuudesta ja nuoruudesta nykyajan hymyilevään pride-todellisuuteen.

Ryhmäteatterin roolitus on mahtava. Kympin tyttönä loistaa Riksu eli Joanna Haartti ja kakkossijasta kisaa Santtu Karvonen, mieletön näyttelijä, joka tekee yhdeksää eri roolia salamannopeasti rekvisiittaa ja puvustusta vaihtamalla. Sama määrä vaihtoja on Heli Hyttisellä, jonka komiikka nauratti, vaikka monet kohtaukset olivat tosia ja ikäviäkin. Ylenmääräinen nauru vakaville asioille ja väliaplodit ihmetyttivät katsomossa cis-senioria, kun X-sukupolven edustaja nieli ne kakistelematta. Hän tuumi vain, että näytelmästä ”puuttui kyllä pointti, vaikka se oli aidosti hauska ja lupasi hyvää huomista”.

Markku Haussila heittäytyy kahdeksaan rooliin ja heittäytyy hyvin, samoin Minna Suuronen. Ryhmiksen siviilipalvelusvelvollinen Onni Vesikallio täydensi paletin. Käsiohjelmaan on painettu homo-Suomen lähihistoria vuosilta 1974-2024. Viisasta luettavaa kotimatkalle.

————————

Kalasatama ja Ilmasta rahaa ovat saaneet arvoisensa käsiohjelmat.

Sitten pantiin nauru vielä paremmaksi. Vuorossa oli Helsingin kaupunginteatterin suurelle näyttämölle Sari Siikanderin ohjaama, britti Michael Cooneyn vuonna 1996 kirjoittama Ilmasta rahaa. Esitys on mukavasti istutettu euro- ja kännykkäaikaan lukuisine tukiverkkoselityksineen. (Mitähän tästä, etenkin loppuratkaisusta, sanoisivat nykypoliitikot?)

Mikko Laine (Pekka Strang) on ulosmitattu työstään sähköfirmassa pari vuotta aikaisemmin, ja kehittänyt itselleen kelpo toimeentulon huijaamalla sosiaaliviranomaisilta sen seitsemät avustukset. Juonenkäänteet ovat nopeita, ovet paukkuvat, henkilöllisyydet sekoitetaan ja mukaan vedetään myös Mikon kaveri Otto Pelli (Janne Kataja). Selityssoppa tihenee loppua kohti ja sotkuinen tilanne tihenee entisestään samaan tahtiin yleisön naurun kera. Ja kyllähän sitä naurua tarvitaan. Kuten ohjaaja esipuheessaan sanoo: ”Nauru ei vie pois todellisuutta, jossa elämme, mutta se keventää askelta hetkeksi. Yhdessä nauramisella on parantava vaikutus!”

Vanha kunnon farssi kelpasi x-sukupolven edustajallekin, joka koki sen frasiermaisena vanhan liiton tilannekomediana. Ja tietysti hän tunnisti myös loppukiitoksia ja yhteistä rivitanssia säestäneen Sophie Ellis Bextorin kappaleen Murder on the Dance Floor, tuttu myös laatuelokuva Saltburnin loppukohtauksesta. Vaikka murhista tässä ei kyllä ollut kysymys.

Ilmasta rahaa –tyyppinen kohellus toimisi pienemmälläkin näyttämöllä, mutta ymmärrän sen suuren näyttämön rahamyllynä näinä ankeina aikoina, jolloin kulttuurille tarkoitetuista avustuksista leikataan. Rahanjakajillekin sopisi sisältövaroitus: nauruun voi vaikka kuolla. Menestysfarssi on teatterilta viisasta taloudenpitoa, varsinkin kun sinne ensi syksynä on tulossa on kaikkien aikojen mahtavin ja kallein musikaali Moulin Rouge. Ja itselle oli saman tien edessä boomeriseurassa todellinen sukupolvikokemus, Korttelikinon Priscilla.

 

marjakrons
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, mummi, rotissööri ja uimamaisteri, joka kertoo kokemistaan elämyksistä eikä harjoita kritiikkiä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu