Uuvuttava Mentalisti

Joskus viime syksyn Kirjamessujen aikaan jännärisensaatio Mentalisti oli todellinen mediakukkanen. Sen kirjoittajat, tunnettu ruotsalainen dekkaristi Camilla Läckberg ja julkkis Henrik Fexeus vierailivat messuilla ja antoivat avokätisesti haastatteluja.

Läckbergin läpimurtoromaaneja ovat hänen lapsuutensa kotikaupunkiin Fjällbackaan sijoittuvat rikoskirjat, joita on jo julkaistu yli 60 maassa.

Fexeus puolestaan on kirjailija, tv-juontaja ja oikeasti mentalisti. Nyt pari on tehnyt yhdessä tämän Mentalistin, joka kuulemma on lähitulevaisuudessa julkaistavan trilogian ensimmäinen osa.

Kun menin Helsingin kaupunginkirjaston sivuille varaamaan Mentalistia, oli edelläni jo suurin piirtein 900 muuta tilaajaa. Vihdoin se sitten löytyi, ja ryhdyin syventymään tiiliskiveen (Otava 2021, 619 s, hieno suomennos palindromeja myöten Kirsi Kokkonen).

Ensimmäiset parisataa sivua kyllä koukuttivat. Gröna Lundin edustalta löytyy miekoilla lävistettynä taikurin laatikosta nainen, jota etsivä Mina Dabiri ryhtyy erikoisryhmineen tutkimaan. Apuun kutsutaan ihan oikea julkkismentalisti Vincent Walder – ja ruumiita tulee lisää.

Pikkuhiljaa lukeminen alkoi uuvuttaa. Henkilögalleria on liiankin komea. Poliiseissa on susia ja lampaita. Walderin ihmissuhdesoppa perheessä, jossa lapset ovat toistensa serkkuja, on kyllä kiinnostava – kertaalleen luettuna. Minan bakteerikammo tulee esiin, mutta ah ihan liian usein, vähempikin olisi riittänyt. Mukaan tuodaan myös isä-lapsi -suhteita ja vihjataan Minan taustaan, joka varmasti tulevissa kirjoissa selviää. Sankareissa onkin kiinnostavinta heidän erilaisuutensa työtovereina ja ylipäätään rikosromaanin päähenkilöinä. Läckberg ja Fexeus kirjoittivat erikseen, ja antoivat omat tekstinsä toisilleen täydennettäviksi. Kunhan olisivat vielä saaneet poistettua parisataa sivua – Minan addiktiot alkavat kyllästyttää ja Vincent ei tosiaankaan kovin helposti löydä tasapainoa perhe-elämäänsä. Viimeisillä sivuilla tehdään tiliä siitä, mitä isolla päähenkilöjoukolla on itse kullakin odotettavissa, eli kaikkiaan kenties happy end, jos seuraavat kaksi osaa jaksaa urakoida.

alkoi uuvuttaa. Henkilögalleria on liiankin komea. Poliiseissa on susia ja lampaita. Walderin ihmissuhdesoppa perheessä, jossa lapset ovat toistensa serkkuja, on kyllä kiinnostava – kertaalleen luettuna. Minan bakteerikammo tulee esiin, mutta ah ihan liian usein, vähempikin olisi riittänyt. Mukaan tuodaan myös isä-lapsi -suhteita ja vihjataan Minan taustaan, joka varmasti tulevissa kirjoissa selviää. Sankareissa onkin kiinnostavinta heidän erilaisuutensa työtovereina ja ylipäätään rikosromaanin päähenkilöinä.