Vielä kerran DOORS
The Doors on elänyt kirjoissa, dokumenteissa ja näkyvimmin Oliver Stonen The Doors –elokuvassa (1991), jossa Val Kilmer oli kuin Morrison itse jopa jäljelle jääneiden yhtyeen jäsenten mielestä. Eikä sovi unohtaa Francis Ford Coppolan Ilmestyskirjaa (1979), jossa Morrisonin 11 minuuttia pitkä oidipaalinen, upea The End soi ja soi ja soi.
Ja vieläkin tulee uutta tietoa. The Doors yhtyeen kitaristi Robby Krieger on tehnyt kirjan SET THE NIGHT ON FIRE, elämää kuolemaa ja kitaransoittoa The Doorsissa (Like 2022, 440 s, toimittajana Jeff Alulis, suomentaja Kirsi Luoma). Krieger kertoo ennen kertomattomia tarinoita niin yhtyeestä kuin Morrisonista laulajana, runoilijana, addiktina ja vaikeana työtoverina. Samalla paljastetaan totuuksia myyttien takana ja avataan ajankuvaa 1960-luvulta lähtien, myös lukuisia oikeustaisteluja sekä Morrisonin ja vallitsevan establishmentin että yhtyeen jäsenten kesken. Kirjan kuvitus on varmasti tarkoituksella haalean harmaata, ja moneen kuvaan kaipaisi kuvatekstejä. Loppuun on liitetty hyvä henkilöhakemisto.
Robby Krieger on monien legendaaristen Doors-laulujen, kuten jenkeissä listaykköseksi nousseen Light my Fire tekijä ja ainakin omien sanojensa mukaan ensimmäisen säkeistön sanoittaja. Itseoppinut Krieger soitti alkuun flamencokitaraa, kunnes Chuck Berryä kuultuaan siirtyi Fenderiin. Flamencokitarat varakas isä toi liikematkaltaan Espanjasta, mutta varoitti poikaansa ”ettei kannata hengailla muusikoiden kanssa”. Varoitukset unohtuivat myöhemmin, kun tulot ja maine kasvoivat; Kriegerin vanhemmat seurasivat usein pojan konsertteja.
Doorsin lopetettua Krieger ja kosketinsoittaja Ray Manzarek jatkoivat erilaisissa kokoonpanoissa. Manzarekin kuoltua Krieger on jakanut soittonsa golfinpeluun ja maalauksen välillä.
Kriegerin kirja avautuu varmasti parhaiten ammattimuusikolle, niin paljon asiatietoa on letkeän tekstin joukossa. Samoin se toimii tavalliselle Doors-fanille, vaikka lukijana ärsyttää, kun mihinkään keskeisiin tapahtumiin ei ole sijoitettu vuosilukuja. Tavikselle kirja on kuin Morrisonin persoonallisuuden avaamista. Sikailun toinen puoli on se, että hän halusi jakaa aina keikka- ja levytulot tasan neljään osaan nostamatta itseään mitenkään vetovoimaisimmaksi.
Kiitos kirjaesittelystä. Ajankuvaa taiteilijoiden näkökulmasta. Täytyy sijoittaa lukulistalle. Olen paljon käsitellyt taiteilijoiden elämänrahoitusta ja tästä blogikirjoituksesta jää sellainen tuntuma, että keikkarahat jaettiin bändin jäsenten kesken, mutta ei tainnut mennä osuutta veroihin ja eläkerahastoon. Olen kirjoittanut kirjoitukset Elämän pelikortit ja Taiteilijan ideapussi, jossa on syvällisemmin asiasta, joka koskee suomalaisten taiteilijoiden toimeentuloa. Ulkomaiset taiteilijat ajankuvassaan vaikuttivat tienaavan rahaa aina niin paljon, että on varmaan harvoin mietitty kenenkään eläketuloja. Taiteilijat olivat usein, kuten Jim Morrison ajallaan kuin tulenlieska, ohimeneviä. Mutta aikalaisina heitä varmaan elää keskuudessamme suuri määrä. Tulot on tärkeä osa elämää nykyään. Työväestöllä on säännölliset eläketulot kaikilla, mutta taiteilijoiden osalta uutisoidaan, jos joku on saanut taiteilijaeläkkeen.
Anteeksi näin proosallinen kommentti.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos hienosta vastauksestasi. Morrison tosiaan halusi, että kaikki bändin tulot jaetaan tasan neljään osaan. Miljonäärejä olivat he ja perijänsä, joten tuskinpa eläkkeitä tarvitsi ajatella. Luulisin, että veroja kyllä maksoivat, silloin kun pakko oli. Eikä proosallista kommenttia kannata anteeksi pyydellä, asiaahan se oli!
MK
Ilmoita asiaton viesti