Viitteellinen lavastus, viitteellinen yleisö on tämän päivän teatteria

Teatteri nöyryyttää katsojaa ja esittäjää. On se vaan kumma, että kaiken maailman rokkijuhlia järjestetään kyllä, mutta kun puhutaan teatterista, elokuvasta tai klassisesta musiikista, on nämä valtiovallan ja avin käskyt otettava kirjaimellisesti.

Olin katsomassa hienon musikaalin Helsingin Kaupunginteatterissa. Niin kuin taivaassa on jo nähty näytelmänä ja elokuvana. Elokuvan pääosassa oli yksi lempinäyttelijöistäni, ruotsalainen Michael Nyqvist. Siis sama mies, joka muistetaan esimerkiksi Millenium-trilogiasta ja sai Ruotsissa Guldbaggen-palkinnon juuri Niin kuin taivaassa -elokuvasta. Mies, joka eli parhaita vuosiaan ja oli juuri saanut jalan oven väliin ulkomaisiin suurtuotantoihin, mutta otti ja kuoli 56-vuotiaana keuhkosyöpään.

Michael-surufanituksen takia päätin, etten taida mennä ollenkaan katsomaan Kaupunginteatterin musikaalia, mutta kun tilaisuus tuli, oli pakko tarttua tilaisuuteen. (Samanlaisen valan vannoin Heath Ledger -elokuvien kohdalla, ja se piti kaksi vuotta – sitten ei enää itkettänyt.)

Ja onneksi menin. Tuukka Leppänen teki pääosan, kapellimestari Daniel Dareuksen, roolin hienosti. Fysiikka kesti, samoin ylä-äänet, ja roolisuoritus henki vakavaa elämän tutkiskelua.

Musiikkinsa puolesta Niin kuin taivaassa on varsin kepeänoloinen, ja sisältää euroviisuhenkistä musiikkia paljon. Myös koreografia tukee musiikkia tai päinvastoin. Kay Pollakin, Carin Pollakin ja Fredrik Kempen tekemän musikaalin on ohjannut ja koreografioinut Helsinkiin Jakob Höglund ja mikä on olla pomona, kun tekijätiimi on laatuluokkaa: Tuukka Leppäsen lisäksi lavalla ovat mm. soma Oona Airola, monipuolinen Antti Timonen, Sanna Majuri, suloinen Sinikka Sokka, Olli Rahkonen, Emilia Nyman, hieno Anna Victoria Eriksson, superloistava Puntti Valtonen, Tuomas Uusitalo ja Jaakko Lehtinen.

Lavastusta vierastin. Sven Haraldssonin ylöspano on viitteellinen ja pelkistetty. Megakokoiset lakupötköt lavalla muuntuivat ikihongiksi, kirkonpenkeiksi ja kaikeksi siltä väliltä. Samaa tuntuivat viestivät styroksilta näyttävät kuutiot, joilla hyvät näyttelijät ja tanssijat (joita oli itse asiassa huiman paljon) loikkivat kuin hyppelihiiret myökkipyökkimetsässä. Tavallaan pelkistys kyllä toi näyttelijätyön ja koreografian paremmin esiin. Myös Samu-Jussi Kosken spurguhenkinen puvustus pelasi hyvin yhteen lavastuksen kanssa. Upea kapellimestari on Eeva Kontu.

Mutta kaiken pilaa tämä pahuksen katsomorajoitus. Esityksessä, jonka näin, oli kourallinen yleisöä – taputa siinä sitten parhaille paloille muutaman samanhenkisen kanssa. Tämän tyyppinen teatterin tekeminen nöyryyttää sekä katsojaa että esittäjiä. Jokaista istuinriviä vartioi ikioma kerberos – kun raotin maskiani tunkeakseni kurkkupastillin suuhun estämään yskähdystä, syöksyi riviä vahtinut vartija luokseni kehottamaan nostamaan maskia nenälle. Ihan oikein tietysti käskettynä teki, mutta jotenkin tuntui, että ilmassa oli kaikkiaan kovin stalinistinen henki: pois vähäväkinen yleisökin päästettiin rivi kerrallaan. Nauti siinä sitten koskettavasta ja voimaannuttavasta elämyksestä. Entä miltä näyttelijöistä mahtaa tuntua, kun lavalla on enemmän ihmisiä kuin katsomossa? Turhauttavalta? Rasittavalta?

Siitähän Niin kuin taivaassa kertoo. Kaikkien meidän ihmisten ongelmista, iloista ja suruista.