Wanharouva kaipasi talviuinnin opasta, joka nyt ilmestyi

Pari pandemiatalvea sitten, kun meri ei Helsingin edustalla ottanut jäätyäkseen ja uimahallit olivat kiinni, oli pakko kokeilla talviuintia. Veteen on selkä- ja polvivammaisen asiakkaan määrännyt ortopedi.

Lähin talviuintipaikkani oli Humallahden mattolaituri. Laiturilta oli vankat metalliportaat veteen, eli ei muuta kuin märkäpuku, avantokengät, -kauluri ja -käsineet päälle, vesijuoksuvyö vyötärölle ja menoksi. Hyvinhän se sujui, 15-20 minuuttia kerrallaan.

Humallahden mattolaituri sopi erinomaisesti myös kesäuimarille. Poikkeuksellisen kuuma viime elokuu toi paikalle auringonottajia, kuntouimareita ja naapuruston lapsia koulun jälkeen.

Mutta sitten rysähti. Joku moottoriristeilijä – niitähän riittää Humallahden mattolaiturilta lähes Kesärantaan asti – oli kuuleman mukaan hakenut tai palauttanut veneilyvieraita ja pakittanut hyvät, tukevat metalliraput säpäleiksi. Portaitten sijasta törrötti vaarallisia metallipiikkejä. Ja kun portaita ei ollut käytössä, piti kammeta itsensä tavalla tai toisella ylös mattolaiturille. (Polvihan siinä taas Wanhaltarouvalta meni pahemman kerran, eikä ole vieläkään kunnossa.) Pelottava näky oli, kun koululaiset iltapäivisin hyppivät kaiteelta mereen ja taiteilivat itsensä akrobaatteina rikkinäisten metallipiikkien ohi kymmeniä, kymmeniä kertoja peräkkäin.

Valitin rikkinäisistä portaista pariin otteeseen kaupungin herroille, joitten hommiin mattolaiturit kuuluvat. Kun muu ei auttanut, kirjoitin myös apulais-pormestari Paavo Arhinmäelle. Hän vastasi, ettei asia hänelle ”urheilu- ja vapaa-ajan apulaispormestarina kuulu”, mutta lupasi viedä asian eteenpäin.

Ja kyllä hän veikin, sillä seurauksella, että risat rappujen jäännökset poistettiin ja tilalle lyötiin vankat pattingit estämään uimareita käyttämästä mattolaituria.

Nyt, kun talviuinti alkaa olla kuuminta hottia, mattolaiturit olisivat loistava paikka siihen. Helsinki on tehnyt ainakin viisi talviuintipaikka kaupungin itäiselle puolelle. Miksi eteläisellä ja läntisellä puolella ei käytettäisi hyväksi mattolaitureita? Niitähän riittää Hietaniemestä Munkkiniemeen. Tarvittaisiin vain jäähän reikä, hyvät portaat ja iso varoitusteksti ”talviuinti omalla vastuulla”. Avantouintiseuroihin kun täytyisi jonottaa, eikä se ihan halpaa lystiä ole.

Syvennyin asiaan perehtymällä uunituoreeseen oppaaseen Avantoon! Talviuimarin käsikirja (Minerva 2022, 232 s.) Kirjoittajat ovat avanto- ja talviuinnin asiantuntijoita: Pasi Heikura, Pirkko Hiissa Huttunen, Taina Kinnunen ja Antti Lindfors.

He kaikki vakuuttavat, että kylmälle vedelle altistumisessa on kiistattomat hyödyt. Teos on uudistettu versio kirjoittajaryhmän vuonna 2000 julkaistusta teoksesta Hyinen hurmio. Eli nyt esitellään kylmäuinti osana ruumiinkulttuuria ja sen fysiologisia vaikutuksia. Henkisiä ja ruumiillisia etuja talviuinnilla on, ja se koukuttaa harrastajansa.

Pasi Heikura kertoo joviaaliin tapaansa, mikä avantouimarien mielessä liikkuu. Heikuran osuus on taatusti Tampere-keskeinen, eikä se haittaa – saman tyyppistä talviuintimyönteisyyttä soisi harrastettavan muissakin suomalaisissa kunnissa. Talviuinti synnyttää hyviä yhteisöjä ja taatusti myös pitää pöpöt kauempana.

Kunpa Wanharouva olisi saanut tämän kirjan käteensä silloin lauhana pandemiatalvena! Olisi ehkä märkäpukukin jäänyt rannalle, mutta tietysti sitten myös vedessä olon aika lyhentynyt. Kirja on oivallinen opas nykyiselle avanto- ja talviuimarille. Harrastusta vasta suunnittelevalle se antaa hyvät eväät.