Wanharouva Saksassa: puheissa hinnat ja jalkapallo

Vietin viime viikon lounaisessa Saksassa, Karlsruhen viehättävässä kaupungissa. Tyttäreni on asunut siellä kohta neljännesvuosisadan eli on sitä meikäläinenkin sinne joskus kutsuttu.

Paljon on pandemian jälkeen tapahtunut. Kaupunkiin on saatu metro! Pääkadun alle, jossa ennen köröttelivät isot, meikäläisiä raitiovaunuja leveämmät ja pidemmät raitiovau

nut, on kaivettu monta kilometriä pitkä tunneli, jossa nyt suhahtelevat entiset raitiovaunut kuin metrovaunut ikään. Keskustaan pääsi Durlachista eli esikaupungista, jossa yösijani oli, alle vartissa.

Karlsruhe on Helsingin kokoinen, eli saksalaiseksi kaupungiksi keskikokoa, mutta metronpätkä antoi sille suurkaupungin tuntua. Sitä paitsi entisten raitiotiekiskojen täyttämä pääkatu oli nyt väljä, katukahvilat, kävelijät ja pyöräilijät levittäytyivät mukavasti ja joulutorillakin kilisivät jo kulkuset.

Sauvailin etupäässä kylläkin Durlachissa, joka oikeasti oli aikoinaan Baden-Durlachin maakreivikunnan pääkaupunki. Sieltä tuotettiin ruhtinatar Ruotsiin kuningattareksikin ennen Bernadotteja, niin että siteitä sinne on. Durlach oli Karlsruhen äitikaupunki aina vuoteen 1938 asti ja nytkin eräänlainen historiallinen hienostokaupunginosa, jossa kadut ja asuintalot ovat hillittömän kapeita. Siksi kaupat ja kahvilat ovat sielläkin suurin piirtein pääkadun varrella. Mutta luonto ja kävelypolut ovat myös seniorisauvojan kannalta oivallisesti lähellä.

Kahviloissa en voi vastustaa Käsekuchenia (parhaimmillaan kaksi päivässä) ja satunnaista rupattelua muitten päiväkah

vittelevien senioreiden kanssa. Päällimmäinen jutustelunaihe, inflaatio, on samaa luokkaa kuin meillä. Kun edellisellä käynnilläni ennen pandemiaa ruuan ja pienkulutustavaroiden hinnat olivat huomattavasti meikäläisiä halvemmat, olivat hinnat nyt Suomen tasolla.

Baden-Badenissa oli tarkoitus tavata sinne muuttanut luokkatoveri, mutta tapaaminen peruuntui. Yhtä kaikki, sain nauttia Dostojevskillekin tutusta kasinosta herraseurassa.

Kahvilajutusteluissa ensimmäiseksi päiviteltiin hintoja ja vasta sen jälkeen tuli jalkapallo. Miespuolisten keskustelukumppaneiden, myös jalkapallofriikin vävypoikani mielestä, Saksa ei nyt ole team, vaan joukko maailman parhaista joukkueista kerättyjä pelaajia. Ja uuteen valmentajaan Hans-Dieter Flickiin suhtauduttiin samalla varauksella kuin uuteen karismaa vailla hymyilevään liittokansleri Scholziin.

Quatarin kysymykset eivät kahviseuraani kyllä rasittaneet, ei edes maassa harjoitettu rasismi tai ympäristötuhot. Mustavalkoisesti ajattelevana Pohjolan tosikkona eivät nämä kisat ole minua kiinnostaneet. Olemmekin huonetoverin kanssa päättäneet, että katsomme otteluita vasta kun Suomi tai Ruotsi pelaavat…