Uhrikivellä
Vierailin kesällä Heinäveden pyhillä paikoilla, joihin muinaisseura on alkanut järjestää retkiä. Erilaisia kiviä, myös uusin kalliomaalauslöytö tutkittiin. Se oli keskellä metsää. Mikä se on ollut, rajamerkki, uhrikivi vai muinainen jääkaappi.
Tarina näkyy merkistä. Joku oli täällä ennen meitä. Joku eli tässä metsässä ennen. Ja arvosti hirveä. Tuskin hirveä turhan takia on maalattu kiveen.
Eilen kävin uhrikivellä Mikkelissä. Vieressä kasvaa yli 200 vuotta vanha pihlaja. Oli hiljaista, välillä auton ääni kuului tieltä. Sytytin kynttilän ja asetuin kuulolle. Vain hiljaista. Tutkin sammaloituneen kiven kauniita värejä ja pintaa. Minä näen sinut.
Kosketin vanhan pihlajan sileäksi paljastunutta runkoa ja tunsin sen. 200 vuotta sitten oli vuosi 1821, noihin aikoihin tai vähän aiemmin, tämä puu alkoi kasvaa uhrikiven viereen. Tuskin tätä puuta on turhaan rauhoitettu.
Lehdet ovat tippuneet ja oksiakin. Kierrän ympäri rauhallisesti. Jätän rukouksen kivelle ja poltan sen. Kiitän. On kaunista. Tuskin tulin tänne turhaan.
Uhrikivi, kiitoksen kivi, osan palautus, että ei ota kaikkea. Kunnioitus elämää kohtaan, tuonpuoleisia. Että muistaisimme keitä olemme. Näitä tulee mieleen.
Tässä ajassa tuntuu, että kaikki, mikä ei ole tieteelliseti tutkittua tai jonkun koulukunnan mukaista, on leimattu huuhaaksi. Tutkimukset alkavat olla sitä luokkaa, onko kivi kiveä. Mutta on myös toinen tapa saada tietoa. Se on ikiainen tapa, sisältävä kumpuava tieto, intuitio. Se on jokaisella syntymästä asti niin kauan kunnes alamme epäillä.
Olen pienestä kaupungista syntyisin mutta nykyään asun luonnon keskellä. Luonto on kutsunut minua takaisin siihen, missä olen. Pyhät paikat alkoivat kiinnostaa, kun tuntui, että viereisellä Kokkomäellä olisi tarinansa. Kyselin, ei löytynyt tietoa. Jotain kuitenkin. Nimi kokko tarkoittaa tietysti palavaa kokkoa mutta myös kokkolintua. Paikalta näkee kauas.
Kauasnäkemistä tarvitaan elämässä, kun ajatukset pyörivät pientä ympyrää ja aivot etsivät ratkaisua. Perspektiivin muutos auttaa. Uskon, että ihmiset ennen meitä tiesivät tämän ja sellaisilla paikoilla oli erityisen suuri merkitys. Välillä tarvitsee nähdä kauas, että voi nähdä lähelle.
Miten sitten löysin tuon kiven luokse, josta aiemmin mainitsin. Uhrikiven ja pihlajan. Tapahtuiko se sattumalta? Reilu vuosi sitten etsin alueen maanomistajia mukaan yhteiseen valitukseen. Maamme oli ilmoitettu kaivosyhtiön varausalueeksi emmekä hyväksyneet sitä. Kyselin alueiden erikoisuuksista, mahdollisista muinaismuistoista. Näin löytyi uhrikivi ja rauhoitettu puu.
Kuuntelin intuitiota. Otin uudestaan yhteyttä maanomistajaan ja pyysin lupaa vierailla kivellä ja puun luona. Se teki minuun suuren vaikutuksen heti. En osaa paremmin selittää, mitä koin mutta tiesin, että tulen uudestaan. Ja se oli eilen.
Näin kerron uhrikiven tarinan ja joku toinen saa jatkaa, muistaa enemmän. Tarinat eivät ole turhia, näen, ne alkavat taas elää. Oletko vieraillut uhrikivellä tai löytänyt luonnosta erikoisia kiviä? Onko sinulla pyhiä paikkoja, joissa vierailet?
”Nimi kokko tarkoittaa tietysti palavaa kokkoa mutta myös kokkolintua.”
– Kokko sukunimenä on eläinaiheinen, verrattavissa siis vaikkapa Karhuun, Hirveen tai Mäyrään. En tietenkään kiistä ajatuksellista yhteyttä pääsiäis- tai varsinkaan juhannuskokkoon, jonka tiedän tulevan useimmille mieleen omasta sukunimestäni.
Kirjoituksesi kommentoimista jatkan aiheeseen sopivasti: ”Onko sinulla pyhiä paikkoja, joissa vierailet?”
– On! Isäni vanhemmat Anna (s. Tirkkonen) ja Antti Kokko olivat kuolleet jo vuosikymmeniä ennen syntymääni. Heidän hautansa on Ruokolahden kirkkomaassa, jossa muistomerkkinä on valurautainen noin metrin korkuinen risti. Samassa haudassa on myös heidän pikkulapsensa Laurin leposija. Tästä paikasta on muodostunut minulle hyvin merkittävä kohde, paljon tärkeämpi kuin myöhemmin kuolleiden sukulaisteni haudat.
Ilmoita asiaton viesti
Hei, kiitos kun kommentoit ja kerroit pyhästä paikasta.
Tuli tästä kokko sanasta vielä mieleen, että se sanana yhdistyy niin moneen erilaiseen paikkaan; kallio, järvi. Ja tuo lintuperspektiivi sopii siihen. Sanoisin myös, että ne on kaikki pyhiä paikkoja. Eivät turhaan ole nimetty kokon mukaan. Hienoa sukunimeä saat kantaa.
Ilmoita asiaton viesti
Suomalaisilla on erityinen suhde luontoon. Luonto puhuu, kun ihminen kuuntelee. Eläkkeelle jäätyäni ja jo hieman sitä ennen vaeltelin nykyisellä paikkakunnallani paljon koirieni kanssa, siis lenkkeilin. Näin paljon pyhiä paikkoja ja merkkejä esivanhempiemme jättämistä elämän jäljistä. Elämä on ennen nykyaikaa ollut tällä alueella karua ja tuntuu vieläkin siltä, että monet suomalaiset haluavat elämän olevan karua ja köyhää. Ihmisiä surettaa hyvinvointi ja onnellisuus kaiken sen pitkän henkisen jatkumon kärsimyksen jälkeen, mitä elämä tässä maassa on ollut. Meidän sisäinen minämme pyrkii usein olemaan kuin peikkotyttö tai peikkopoika kyyristyen turvakivien taakse ja puun juurien alle. Tuo on sielullista suomalaisen kerrontaa. Suosittelen lukemaan Uno Harvan Suomalaisten muinaisusko ja muita SKS:n tuottamia vanhaa suomalaisuutta kuvaavia kirjoja. Iloisempaa ja vahvempaa suomalaisuutta on kirjassa Suomalainen muinaishoroskooppi Sirkku Linnean tuottamana. Muinaismuisti ei helpolla kokonaan katoa, mutta sen kanssa oppii elämään, kun sen on löytänyt.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos! Tuo Uno Harvan teos löytyykin omasta kirjahyllystä. Se on mielenkiintoinen! Kuten kirjoitat, suomalaisilla on varmasti erityinen suhde luontoon. Kaupungistumispolittiikka on kuitenkin tähän varmasti vaikuttanut viimeisten vuosikymmenten aikana. Kun elämä maaseudulla on nykyään lähes mahdotonta. Itsellä iso askel oli juurikin muuttaa maaseudulle. On auennut ihan uusi maailma, sellainen jota ei opi kuin tuntemalla. Ja pikkuhiljaa alan päästä omille jäljilleni. Ja se muinaismuisti palailee pätkittäin 🙂
Ilmoita asiaton viesti