Uhrikivellä

Vierailin kesällä Heinäveden pyhillä paikoilla, joihin muinaisseura on alkanut järjestää retkiä. Erilaisia kiviä, myös uusin kalliomaalauslöytö tutkittiin. Se oli keskellä metsää. Mikä se on ollut, rajamerkki, uhrikivi vai muinainen jääkaappi.

Tarina näkyy merkistä. Joku oli täällä ennen meitä. Joku eli tässä metsässä ennen. Ja arvosti hirveä. Tuskin hirveä turhan takia on maalattu kiveen.

Eilen kävin uhrikivellä Mikkelissä. Vieressä kasvaa yli 200 vuotta vanha pihlaja. Oli hiljaista, välillä auton ääni kuului tieltä. Sytytin kynttilän ja asetuin kuulolle. Vain hiljaista. Tutkin sammaloituneen kiven kauniita värejä ja pintaa. Minä näen sinut.

Kosketin vanhan pihlajan sileäksi paljastunutta runkoa ja tunsin sen. 200 vuotta sitten oli vuosi 1821, noihin aikoihin tai vähän aiemmin, tämä puu alkoi kasvaa uhrikiven viereen. Tuskin tätä puuta on turhaan rauhoitettu.

Lehdet ovat tippuneet ja oksiakin. Kierrän ympäri rauhallisesti. Jätän rukouksen kivelle ja poltan sen. Kiitän. On kaunista. Tuskin tulin tänne turhaan.

Uhrikivi, kiitoksen kivi, osan palautus, että ei ota kaikkea. Kunnioitus elämää kohtaan, tuonpuoleisia. Että muistaisimme keitä olemme. Näitä tulee mieleen.

Tässä ajassa tuntuu, että kaikki, mikä ei ole tieteelliseti tutkittua tai jonkun koulukunnan mukaista, on leimattu huuhaaksi. Tutkimukset alkavat olla sitä luokkaa, onko kivi kiveä. Mutta on myös toinen tapa saada tietoa. Se on ikiainen tapa, sisältävä kumpuava tieto, intuitio. Se on jokaisella syntymästä asti niin kauan kunnes alamme epäillä.

Olen pienestä kaupungista syntyisin mutta nykyään asun luonnon keskellä. Luonto on kutsunut minua takaisin siihen, missä olen. Pyhät paikat alkoivat kiinnostaa, kun tuntui, että viereisellä Kokkomäellä olisi tarinansa. Kyselin, ei löytynyt tietoa. Jotain kuitenkin. Nimi kokko tarkoittaa tietysti palavaa kokkoa mutta myös kokkolintua. Paikalta näkee kauas.

Kauasnäkemistä tarvitaan elämässä, kun ajatukset pyörivät pientä ympyrää ja aivot etsivät ratkaisua. Perspektiivin muutos auttaa. Uskon, että ihmiset ennen meitä tiesivät tämän ja sellaisilla paikoilla oli erityisen suuri merkitys. Välillä tarvitsee nähdä kauas, että voi nähdä lähelle.

Miten sitten löysin tuon kiven luokse, josta aiemmin mainitsin. Uhrikiven ja pihlajan. Tapahtuiko se sattumalta? Reilu vuosi sitten etsin alueen maanomistajia mukaan yhteiseen valitukseen. Maamme oli ilmoitettu kaivosyhtiön varausalueeksi emmekä hyväksyneet sitä. Kyselin alueiden erikoisuuksista, mahdollisista muinaismuistoista. Näin löytyi uhrikivi ja rauhoitettu puu.

Kuuntelin intuitiota. Otin uudestaan yhteyttä maanomistajaan ja pyysin lupaa vierailla kivellä ja puun luona. Se teki minuun suuren vaikutuksen heti. En osaa paremmin selittää, mitä koin mutta tiesin, että tulen uudestaan. Ja se oli eilen.

Näin kerron uhrikiven tarinan ja joku toinen saa jatkaa, muistaa enemmän. Tarinat eivät ole turhia, näen, ne alkavat taas elää. Oletko vieraillut uhrikivellä tai löytänyt luonnosta erikoisia kiviä? Onko sinulla pyhiä paikkoja, joissa vierailet?

+1
Marjoriina Alhainen

Olen luonnontuoteneuvoja ja maaseutuagentti. Kirjoitan luonnosta, perinteistä ja maaseudulla elämisestä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu