Jättiläinen Malminkartanosta

Kun Pyhimys tahtoo räjäyttää räppinsä lavalle, hän ilmeisesti haluaa näyttää samalla, että näin se tehdään. Ja tekee siis Neljä vuodenaikaa -kiertueen, jonka Kevät osion keikkaa olin todistamassa Tampereella 19.4. 2019 Olen erinäisiä genren keikkoja ollut elämäni varrella ollut näkemässä ennenkin ja yleensä artistit tuntuvat luottavan pelkän sanan voimaan niin vahvasti, ettei lavalta löydy juurikaan muuta kuin mikrofonin takana piilotteleva äijä.

 

Kyllä. Pyhimyksenkin shown ytimessä yhä on musiikki itse, mutta se saa voimaa ja ilmettä takana olevasta videoseinästä, valoista ja ilma-akrobatiasta, ihan vain muutamat elementit mainitakseni. Lavalla on myös normaalia suurempi orkestraatio jousineen ja puhaltimineen ja näin täyteen ahdetun äänimaailman kanssa keikan alkupuolella artistin oma ääni tuntuikin hukkuvan sen joukkoon ainakin Tamperetalolla. Mutta puoliajan jälkeen tämä seikka korjaantui joko tekniikan ansiosta tai koska materiaalina olivat tanssittavampaan tuotantoon kuuluvat biisit.

 

Tamperetalo on tällaiselle tietenkin erikoinen areena, kuten kiertueen muutkin keikkapaikat. Mutta ehkä pysähtyneestä maineestaan nauttiviinkin paikkoihin on tarpeen saada juuri tällä tavoin uutta elämää. Koska juuri tällä tavoin valtavirtaan kuuluva räpartisti pystyy vielä jotain uutta saavuttamaan itsekin, mutta myös tuomaan täysin uuden lähestymistavan yleisöilleen. Ehkä juuri näin näytelmällinen esitystapa kuuluu tällaisille tonteille.

 

Näytelmästä voisi hyvällä syyllä puhuakin, koska vaikka biisien välinen dramaturgia sallikin monenlaisia ajatuskulkuja, se myös visualisoi jonkinlaista kasvutarinaa koko ajan. Itselleni se tarina oli hyvinkin kirkas ja voimakkaita tunteita herättävä, koska niin monen biisin sanojen tuttuus tällä tavoin esitettynä pakotti pintaan aiempien kuuntelukertojen fiilikset ja myös muistoja niistä kuuntelukerroista. Esitys salli siis minun rakentaa oman tarinani, joka vain minulle on tosi. Enkä tässä aio tämän enempää henkilökohtaisia muisteloitani avata. Sen verran toki, että kun lähdettiin Häiriintynyt-biisiin, oli artisti käynyt vetämässä päälleen sadetakin ja visuaalinen ilme muutenkin jäljitteli perinteistä suomalaista juhannussäätä. Juuri alkukesä viime vuonna oli aikaa, jolloin Pyhimyksen levyt olivat itselläni voimakkaassa rotaatiossa ja ilmanala oli sellainen, etten muista oliko minulla kertaakaan ennen heinäkuuta ylläni täysin kuivia vaatteita.

 

Siksi mietinkin, että onko tällaista tarpeen suuresti edes alkaa analysoimaan? Miten sellainen enää voisi lisätä jonkun toisen taide-elämystä. Sortumalla vain mekaaniseen kuvailuun, voin ainoastaan kadottaa tai hävittää sen tunteen, jonka saavuttaminen on ihmisen itsensä tehtävä. Ja kaikki on valmiina lavalla, jokaisen seuraajan on vain uskallettava antaa sen viedä itsensä siihen maailmaan. Ja syvemmälle kuin olisi turvallista. Puolittainen kokeminen ei ole mahdollista taikka järkevää.

 

Itse jäin kaipaamaan ainoastaan Pakofantasiaa. En väitä, että se olisi jotenkin sulkenut tämän kokonaisuuden, mutta mielestäni se edustaa parhaiten sitä outoutta ja herkkyyttä, jolla Pyhimys kuvaa juuri lapsen ja vanhemman välistä suhdetta. Muilta osin puoliajan jälkeisen vedon biisijärjestys oli hyvinkin identtinen oman spotify-listani kanssa. Siksi kuitenkin pakosti joudun miettimään, onko sanoituksiin muodostamani suhde niin henkilökohtainen, että siksi tämän näkeminen aiheutti ensimmäisenä ajatuksen, että perkele sentään, näin se oikeesti tehään!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu