Filosofia, tieto ja hulluus

Filosofian on oltava tietoa, joka elää ajassaan. Filosofian on edelleen tarkoitettava tiedon – ei harhaopin ja irrationalismin hulluuden – rakkautta. Filosofian on lähdettävä siitä, että olemme ihmisiä, meillä on konteksti ja historia, ja että tietoa on sovellettava kokemukseen maailmasta, jne. Filosofeja tosin syytellään tuon tuosta nykyään, ehkä syystä ehkä ei, heidän omien tiedollisten kykyjensä yliarvioinnista. Ei filosofi voi tietää, koska filosofi ei tee empiiristä tutkimusta, sanoo eräs nykyään suosittu kansan viisaus.

Vaikka filosofia on edelleenkin tiedon rakkautta, filosofian modernina filosofiana on kyettävä kohdistumaan ihmistoimintaan ja kokemukseen maailmasta. Ja on avoin ja polttava kysymys nykyään, voiko tieteellinen tieto, joka on jossakin merkityksessä ”empiiristä,” korvata koskaan filosofiaa tässä tehtävässä. Useimmiten näyttää siltä, että tieteilijöinä itseään pitävät ihmiset vain kompastelevat omien harhojensa tuotoksissa, kun kysymys on ihmistoiminnan reflektiosta. Filosofisesti on kysyttävä, mitä voimme näistä asioista varsinaisesti edes tietää ja mitä emme.

Yksikään älyllisesti rehellinen ihminen ei voi väittää hallitsevansa tiedollisesti kaikkia ihmistoimintaa ja kokemusta koskevia osa-alueita. Tämä on yksinkertaisesti mahdotonta, mutta toiset eivät näemmä vain ymmärrä tätä. Voidaan pitää eräänlaisena älyllisen rehellisyyden määritelmänä inhimillisten tiedonkykyjen rajojen tunnustamista – toki on eri asia kertoa jotakin informatiivista siitä, missä tämä raja tai paremminkin missä nämä rajat kulkevat. Filosofiassa näiden tiedon ja tietämisen rajoitteita pohditaan epistemologiaksi kutsutulla alalla.

Tämä on siis älyllisen rehellisyyden peruslinja. Mikä on vaihtoehto sille? Vaihtoehtoja näyttää olevan kaksi: tietämättömyys tai kieltäminen. Tietämätön ei tule koko asiaa pohtineeksi ja hän, joka asian kieltää, seuraa toisenlaista kohtaloa.

Mikä voisi olla termi ihmiselle, joka väittää tietävänsä kaiken mitä liittyy ihmistoimintaan? Minkälainen ihminen väittää tietävänsä jonkin yhden kaikkeen ihmiskäytökseen pätevän syyn? Ei ole olla syytä käyttämättä tässä vanhaa, tavallista termiä: tällainen ihminen on yksinkertaisesti hullu, psykoottinen. Hän on psykoottisen harhan alaisena, jota voidaan pitää eräänlaisena järjen kaikkivoipaisuusharhana.

Se, että tehdään väitteitä ihmisluonnosta, sen muuttumattomasta olemuksesta, tms., on toki iso osa inhimillistä kulttuuria. Mutta se ei tee siitä vähemmän harhaista. Kyse on eräänlaisesta järjen järjettömyydestä, järjestä joka on karannut rajoistaan, joka ei tunnusta omia rajoitteitaan.

Ovatko tällaiset ihmiset luonteeltaan ”filosofisia”? Onko filosofista se, että tehdään väitteitä ihmiskunnan perimmäisestä merkityksestä tai ihmisen muuttumattomasta luonteesta? Eikö tämä pikemminkin muistuta niin sanottua sofistien linjaa, ei siis sitä perinnettä joka saa alkunsa antiikin kreikkalaisesta syiden pohtimisen ilmapiiristä? Mikään Platonin dialogeissa ei muistuta tätä puhetta ihmisluonnosta tai ihmisgenetiikasta, mitä tavataan hyvin paljon nykyaikaisessa mediassa.

Järjen kaikkivoipaisuusharhasta parantuminen tosin ei ole niinkään filosofian kuin psykologian tehtävä. Psykologia on ala, jolla voidaan näitä järjen väärinkäsityksiä korjata ja hoitaa. Meillä täytyy olla erityisesti koulutettuja auttajia, jotka hoitavat tämän tarkoituksen. Terapeuttinen tarkoitus on aivan hyvällä syyllä erotettu nykyaikana siitä perinteestä, joka kulkee filosofian nimellä. Filosofia ei enää meille voi olla terapiaa, ja mielestäni on ihan hyvä näin.

Sanoivat tavalliset mielipiteet mitä hyvänsä, filosofi ei voi olla hullu; filosofin ja hullun välillä kulkee hiuksenhieno ero. Ero on hyvin häilyvä kieltämättä, mutta ero säilyy silti. Filosofi ei voi olla hullu, kun hän kysyy: Miksi? Hullu ei nimittäin kysy, hullu ”tietää,” ajattelee jo tietävänsä. Hullun ei tarvitse tehdä filosofiaa, hullulla on oma systeeminsä joka kertoo hänelle kaiken olennaisen. Mutta olennaista on huomata, että hullu ei lähde kysymään keskustellen filosofien tapaan mistään, mitä nämä ovat nämä asiat, jotka ilmenevät. Missä meillä on tietoa, meillä on useimmiten myös hulluja jotka kuvittelevat tietävänsä ja pystyvänsä selittämään kaiken – ja filosofiahan perinteenä alkaa siitä kysymyksestä, jonka Sokrates esittää: Te sanotte tietävänne nämä tai nuo asiat, mutta mitä te todella tiedätte? Mitä se on, mitä te todella tiedätte?

Nykyaikana tunnetaan paremmin sivistyksenä (saksaksi Bildung) omien tiedollisten rajoitteittensa löytämistä ja tunnistamista. Sivistys on lopulta vain parempaa tiedon kriteerien tuntemusta, tuntemusta joka pohjaa kokemukseen tieteellisen tutkimuksen parissa. Tieteellinen tutkimustieto rakentuu aina keskustelussa aikaisemman tutkimuksen kanssa, ja tiedollisesti sivistynyt ihminen pystyy paikantamaan omasta kokemuksestaan sen, mitä rajoitteita maailmasta löytyy.

Sivistynyt ihminen kohtaa tuon tuosta ihmistyypin, joka kuvittelee jo tietävänsä kaiken, mistä puhun järjen kaikkivoipaisuusharhana. Heitä tyypillisesti yhdistää harhainen ajatus siitä, että rajoitteet ja erot, joita löydämme maailmasta, ovat vain omaa luomustamme, eivät todellisuutta. Nämä ihmiset saattavat kuvitella jopa koko todellisuuden kumpuavan omasta sisimmästään, rakentavan maailman sisältään, mikä selittää sen (tämä kuvitelma siis), että he tuntevat tietävänsä omasta takaa kaiken ja pystyvänsä selittämään myös kaiken. Heille ei ole olemassakaan kysymyksiä, heille on pelkkää todistamatonta ja epärationaalista varmuutta oman järkensä äärettömästä kuroumasta, ulottuvuudesta. Heille ei merkitse aito tieto mitään. Heille irrationalismi on useimmiten kätevä keino, strategia joka sallii välttää vasta-argumenttien tuoman haitan tai harmin itsekuvalleen. Heillä on mitä luultavimmin usko puhtaaseen sieluun tai minään, joka tietää jo kaiken ilman minkäänlaista perehtymistä aiempaan tutkimukseen mistään – mikä siis merkitsee sitä, että heille painaa enemmän rauha kuin ajattelu, joten heidät on todennäköisesti parempi jättää omaan rauhaansa.

Kokemus osoittaa, että on olemassa ihmisiä – heitä nimeämättä enemmänkin turvallisuuteen ja rauhaan kuin siveyteen liittyvistä syistä – jotka todellakin kuvittelevat tietävänsä jotakin ihmistoiminnan muuttumattomista periaatteista ja löytävänsä nämä lopulta sisimmästään. He nykyään usein ovat mediassa vakuuttelemassa, kuinka se on nyt tiede todistaa niin/näin. Se, mitä julkisessa mediassa nykyään tapaa tutkimustietona liittyy liian usein tutkijoiden selittämättömään, irrationaaliseen varmuuteen siitä, mistä heidän mielestään todellisuus ”todella” koostuu – mikä on siis vain psykoottista harha-ajattelua. He saattavat siis sanoa, että tiede todistaa heidän näkemyksensä oikeaksi.

Ainut asia, minkä tällainen ”asiantuntijoitten” tuottama puhe tekee selväksi, on se ettei heillä ole juuri minkäänlaista käsitystä tieteellisen tutkimustiedon luonteesta. Esimerkiksi mikään tutkimustieto ei voi koskaan todistaa tai osoittaa, että kokemus maailmasta todellakin kumpuaa jostakin ihmisen syvimmästä sisimmästä, tms., tämä on vain arkaaista intellektuaalista perintöä, joka välittyy meille skolastisesta metafysiikasta.

Skolastisen metafysiikan kategoriat istuvat toki syvällä nykyihmisen itseymmärryksessä – mikä on syy sille, että tällaisille ammattipuhujille ja -kirjoittajille riittää aina kysyntää. Tehdään siis tässä selväksi, etteivät he ole tieteilijöitä varsinaisessa mielessä koska heillä ei ole modernia tieteellistä ymmärrystä. Mitä he sitten ovat? He ovat sitä, mitä he tekevät: he tuottavat puhetta ja tekstiä, jota moderni tietoa janoava kansalainen voi kuluttaa. Kyse on eräänlaisesta kulutustuotteiden tuottamisesta, jota voidaan pitää intellektuaalisena viihteenä.

Utuisilla metafysiikan kuvitelmilla, joihin en halua tässä yhteydessä sen enempää perehtyä, on rauhoittava, mieltä tyynnyttävä vaikutus. Tämä voidaan nähdä siitä, miten yhtäkkiä todellisuuden pohdinta, metafysiikka alkaakin liikuttaa, kun etsitään vaikkapa mielenterveyden merkitystä.

Nykyihmisen käsitys itsestään on niin hauras ja epävarma, että lähes mikä tahansa vakuuttelu ihmiskunnan tai olemassaolon pysyvästä tai muuttumattomasta perustasta vaikuttaa häneen rauhoittavasti. Vastausten mietiskely näyttää tuottavan jonkinlaista tyydytystä – ne tyydyttävät paikkaamalla kysymykset, peittämällä ne harhakuvitelmien utuiseen varmuuteen. Kysymys edellyttää jännitettä, konfliktia, minkä ihminen voi tuntea nahoissaan jos lähtee tutkimustiedon tielle. Monenlaiset harhauskot villitsevät modernia mielikuvitusta, ja tutkimustietoon perehtyvä joutuu tuon tuosta vastakkain näiden harhauskojen kanssa. Se on epäkiitollista tehtävää, joka kuuluu erottamattomasti nykyaikaiseen sivistykseen: meidän on perehdyttävä syvästi harhaoppeihin ja huijauksiin, joilla modernia ihmistä viihdytetään älyllisesti. Muutoin emme voi ymmärtää alkuunkaan nykyaikaista ihmisten maailmaa saatikka puhua siitä kuten filosofit konsanaan.

Tavallinen nykyihminen tyypillisesti, sivistyksen näkökulmasta, kuvittelee tietävänsä tieteestä enemmän kuin todella tietää. Älyn rajoitteiden kieltäminen kulkee käsi kädessä tämän harhaluulon kanssa. He, jotka vähiten ymmärtävät aitoa tutkimustietoa, ovat äänekkäimmin vakuuttelemassa siitä, että tiede todistaa heille heidän uskomusjärjestelmänsä aukottomasti todeksi – katsokaa vaikka, miten buddhistit ja joogit ovat hyödyntämässä tieteellisiä menetelmiä nykyään uskonjärjestelmiensä tueksi.

Nämä ihmiset, jotka kuvittelevat tietävänsä olemassaolon alkusyyt, saattavat tuottaa siitä vakuuttavaa puhetta, jolla he pyrkivät modernin kuluttajan rahapussille. He väittävät: Minulla on nyt se tieto, joka tulee vaikuttamaan positiivisesti sinun elämääsi. Mutta nämä ovat taas näitä uusia hullutuksia, joita tulee ja menee – aina on jokin jumppa tai harjoite muodissa, joka perustuu milloin mihinkin ”antiikkiseen” perintöön, joka on keinotekoisesti vain elvytetty pönkittämään nykyihmisen ihmisen haurasta minäkuvaa.

Vakuutteleva puhe tiedosta myy mediassa kuin sananlaskun halpa saippua. Ja on mitä suurin ironia, että samanaikaisesti nähdään valtaisa, koko yhteiskunnan kattava filosofian alasajo. Medioissa rehottaa valtoimenaan erilaiset harhaopit samalla, kun filosofiassa tilanne on lähestulkoon toivoton. Minulla ei ole siitä mitään hauskaa tai näppärää sanottavaa. Olen vain kiitollinen, jos miksi-kysymysten pohdinta liikuttaa kohta ketään enää nykyään.