Luonnollinen Minä

Nykyään mediassa esiintyy jos jonkinlaista tietäjää, eksperttiä, puhumassa tunteiden tärkeydestä ja jostakin, mistä he käyttävät epämääräistä nimitystä empatia. Niin, mikä tässä nyt on kummallista?  Kummallista tässä on se, että he myös esittävät tieteilijöitä, että nyt tiede kertoo meille, mitä on aidosti tuntea…

Näitä tieteen valeasussa esiintyviä sentimentalisteja yhdistää pyrkimys tuoda oma sydämensä esiin tieteen nimissä. Sentimentalistit pyrkivät yhdistämään tunteva sydän tieteen kylmän, rationaalisen pään kanssa.

Sentimentalisti on toisaalta yksityishenkilö, kulttuurillinen philosophe, joka tarjoilee omia näkemyksiään ja uskomuksiaan valtaviin, merkittäviin kysymyksiin elämästä, minuudesta, ihmisyydestä, jne. Philosophe ei karta metafyysistä eikä eettistä debaattia vaan hyökkää rohkeasti ja uljaasti, kun vain tilaisuus tarjoutuu esittää eriäviä näkemyksiä. Hän on myös eräänlainen maun tuomari ja kulttuurin suuri maistelija, joka vapaasti oman sisäisen mittarinsa perusteella arvioi taideteoksia ja sitä, onnistuvatko ne tyydyttämään hänen eettisiä ja esteettisiä vaatimuksiaan.

Nämä asenteet tietenkin ovat tuttua jäämistöä myöhäiseltä valistusajalta, jolloin eurooppalaisessa kulttuurissa heräsi kummallinen idea, että tieteen tarjoamat tulokset eivät riitä jos ei niitä täydennä omalla, henkilökohtaisella visiolla siitä, miten on hyvä elää. Syntyi tällainen luonnollinen persoona, joka kokee tarvetta tähdentää tunteiden merkitystä osana tieteen tutkimaa luonnollista maailmaa. Sentimentaaliselle, luonnolliselle persoonalle ei riitä maailman rationaalinen tarkkailu, joka on hänen mielestään kylmää ja yksinäistä. Hän sanoo, että on myös pyrittävä myötäelämään ja myötätuntemaan kaikkien elävien ja tunteellisten olioiden kanssa.

Järki ja tunteet ehkä saatettiin asettaa vastakkain joskus jossakin, mikä on hänelle auttamattoman vanhentunutta filosofointia; hän on uudistunut, kulttuurillinen philosophe, jonka luonnollisessa persoonassa nämä on sovitettu yhteen, tehty yhdeksi, eheäksi Minäksi, joka voi kertoa, miten meidän tuntevien olentojen maailma makaa. Sentimentalistin julkinen ohjelma sanelee, että on korjattava tämä vanhojen filosofien jättämä railo, ikävä erotus, josta hän nyt löytää itsensä.

On luotu kokonainen ammattikunta tällaisia mielen jaon korjaajia ja julkisia puhujia, reettoreita, jotka uskaltavat ja osaavat puhua painokkaasti tunteista(an) mediassa. Heitä kutsutaan terapeuteiksi. Heitä ohjaa – tämä on siis puhdasta fantasiaa – luonnon lainalaisuuksien ymmärtäminen; luonnon ja todellisuuden rationaalinen ja objektiivinen tarkastelu on tuottanut heille jonkinlaista tietoa, jota he sitten noudattamalla elävät harmonisesti ja mukavasti ja puhuvat sentimentaalisesti itsestään ja suhteistaan toisiinsa, maailmaan, eläimiin, yms. On löydetty objektiivisen tarkastelun tietä (tätä on ilmeisesti se, mitä he kutsuvat terapiaksi) harmoninen ja luonnollinen olemisen ja elämisen tapa, luonnollinen persoona, joka nyt puhuu julkisesti kaikkialla mediassa.

Samalla on löydetty hyveellinen minä, Minä joka on jubilantti, iloitsee pienistä, on herkästi innostuva, hymyilee paljon ja harrastaa asioita. Hän saattaa kertoa vaikkapa harrastavansa jotakin eksoottista tanssia, ja hän kannustaa siihen, koska se on hänen mielestään korjaavaa, terveellistä sielun ja kehon ja mielen yhdistävää tekemistä. Tai ainakin hänellä on kokemuksia tällaisesta yhdentymisestä, jos hän ei saa aivan ilmaistua asiaa välittömyydellään.

Nämä luonnolliset, elämän syvien virtausten mukana elävät persoonat kamppailevat retoriikallaan aina filosofiaa vastaan, koska heille filosofia edustaa jotakin ”liian” loogista tai (heidän sanoin) tunnekylmää. He agitoivat filosofiaa vastaa, filosofiaa joka edustaa kylmää, kurjaa ja yksinäistä – jos ei myös köyhää – maailmanmenoa, ankaraa elämää ja järjen mukaan puhumista. He tulevat iloisella höpötyksellään peittämään kaikki mahdollisuudet filosofiseen ajatteluun, koska itse asiassa heille kaikki kysymykset on jo ratkaistu: on löydetty luonnollinen, harmonisesti elävä persoona, jonka nyt tiedekin voisi oppia omaksumaan… Ja kamppailu vain jatkuu jatkumistaan.

Luonnollisten hyveiden sankarit ovat valistusajalta saakka puhuneet siitä, miten he asettuvat itsekkyyttä vastaan. Luonnollisen hyveen sankareille on tärkeää kyllä toteuttaa itseään, eli siis tuottaa iloista ja innostunutta hölynpölyä, mutta harmonisesti. Yksilöllisyyttä ja omalaatuisuutta on osoitettava toisille mutta sentimentaalisesti sopusoinnussa.

Hyveen taistelijat puhuvat tieteen valeasussa, koska se takaa (ilmeisesti joillekin) illuusion objektiivisuudesta. He ottavat (näennäisesti, totta kai) objektiivisen näkökulman määritellääkseen, mikä on velvoittavaa, auktoritatiivista nykymaailmassa. He puhuvat näin, koska he ehkä aidosti kokevat olevansa hyveen puolella, toimivansa yhteisen hyvän puolesta. Hyvä heille. Mutta onko tämä muka tiedettä?

Ei tietenkään. Kyse on hölynpölyn tuottamisesta. Nämä luonnolliset minät, jotka osaavat vapautuneesti puhua itsestään (kuten ovat oppineet muodikkaissa terapioissaan), pyrkivät tietenkin iloisella höpöttelyillään ja loruiluillaan vain turvaamaan oman ekonomisen asemansa nykyaikaisessa huomiotaloudessa. Ja kokemus näemmä osoittaa, että tähän tarkoitukseen se on hyvin tehokasta. Mikä tietenkin filosofisesti näyttää hyvin kummalliselta, ihmeteltävältä…