Presidentti ei tule pelastamaan Suomea

Tänään laskiaissunnuntaina saadaan tietää, kuka on Suomen seuraava presidentti. Ehdokkaat ovat käyneet pitkää ja haastavaa väittelyä, jossa pyritään tiedoin ja argumentein edistämään yhteisen Suomen asiaa. Molemmat finaaliehdokkaista ovat puhuneet painokkaasti arvokysymyksistä, mutta lopulta molemmat ehdokkaista äityivät myös filosofisiksi (eilisillan uutislähetyksessä), päätyivät puhumaan lopullisista, perimmäisistä asioista, joita ovat perhe- ja rakkauselämä, itsestään ja toinen toisistaan huolehtiminen.

Kävi vaaleissa miten kävi, Suomi tulee saamaan viisaan ja kokeneen presidentin. Löydän paljon hyvää molemmista ehdokkaista. Vihreiden ja valitsijayhdistyksen Pekka Haavistolla on vanhemman ja viisaan, kokeneen miehen olemus, jonka puhe välittää rauhaa. Kokoomuksen Alexander Stubb on Salon torilla innostunut selittämään ajattelunsa akateemisia juuria: ”Perusta lähtee kreikkalaisesta filosofiasta, Platonista ja Aristoteleesta. Modernimpi demokraattinen ajatteluni tulee John Lockesta, [Jean-Jacques] Rousseausta ja [Thomas] Hobbesista.” (Suomen Kuvalehti 6/2024). Oli Stubbin liberaalista arvorealismista mitä mieltä tahansa, on kiitettävää, että hän avaa ajattelunsa historiallista taustaa ja kannustaa järjelliseen argumentaatioon, joka on Suomen ja laajalti maailman tilanteessa kriittistä. (Ja onhan Stubb toki myös filosofian tohtori, vaikka hänen väitöksensä aiheena onkin Euroopan unionin ”joustava yhdentyminen” sekä Amsterdamin sopimus.)

Molemmilla ehdokkaista on kiitettävän yhtenäinen viesti, viisas viesti, jota Suomi nykytilassaan tarvitsee. Vasemmiston Li Andersson, jota itse kannatin vaaleissa, ja jota kuulemma Kokoomuksessa ”fanitetaan” paljon, samanlailla korosti pyrkimystä yhtenäisyyteen: presidentin on oltava koko kansan presidentti.

Presidentti on ihminen, joka voi asenteillaan, puheillaan ja teoillaan vaikuttaa merkittävästi siihen, mitä Suomessa pidetään arvokkaana ja tavoittelemisen arvoisena. Koulutuksen ja sivistyksen arvo on nyky-yhteiskunnassa vaakalaudalla. Sivistyksen tilasta ja tiedon arvostuksesta on käyty keskustelua viime aikoina kirjamuodossa. Mainitsemisen arvoisia puheenvuoroja ovat Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin Sivistyksen puolustus vuodelta 2018, jossa käydään syvällistä keskustelua akateemisen elämän arvosta, sekä Tuomas Heikkilän ja Ilkka Niiniluodon (2023) toimittama Aika haastaa humanistit — Puheenvuoroja humanistisen tutkimuksen puolesta, jossa esitellään monipuolisesti humanistisen tutkimuksen roolia maailmassamme. Myös taloustieteilijä Sixten Korkman on ansiokkaasti pyrkinyt muistuttamaan humanismin arvoista talousarvojen hallitsemassa nykymaailmassa.

Presidentti on ihminen, jonka puheilla, asenteilla ja teoilla on suuresti vaikutusta, merkitystä, maailmassamme. Myös yliopistoinstituutiolla on valtaa, auktoriteettia. Tiedon ja tieteen instituutioihin kuuluu valtaa, jota ei pidä ottaa leikiten. Tiedon ja tieteen instituutiot tosin ovat valtavan myllerryksen keskellä, kun yliopistot muuttuvat. Tähän kaivataan kipeästi apua valtion puolelta.

Mutta tulee muistaa myös, että kävi vaaleissa miten kävi, presidentti ei tule pelastamaan Suomea. Presidentti on ihminen, jolla on edelleen nyky-Suomessa paljon valtaa, mutta presidentti on kuitenkin vain ihminen. Ihmistä koskee rajallisuus: ihminen on kuolevainen. Vanha kansan sananlasku myös sanoo, että lehmä on märehtiväinen ja ihminen on erehtyväinen. Ihmisen ymmärryksellä on rajansa, jonka toiselle puolelle ymmärrys kuitenkin aina kurottaa.

Mutta yliopistoinstituutio ei ole tulossa pelastamaan ihmistä. Myöskään presidentti ei tule pelastamaan ihmistä. Meitä ei tule pelastamaan mikään, ellemme asetu alttiiksi muutokselle. Kristinuskossa ajatellaan, että pelastusta on mahdotonta tavoittaa, jos ei ensin asetu pienen asemaan. Ihminen ei voi saavuttaa aitoa muutosta omin toimin. Omat voimat ja ymmärrys ovat useimmiten riittämättömiä siihen, että elämäänsä voisi muuttaa parempaan. Tämä on kokemuksen yleistys. Kokemus sanoo, ettei pelastusta voi tavoittaa antautumatta jollekin itseään suuremmalle tarkoitukselle, Toiselle, Jumalalle. Ihmisen Pojasta puhutaan kristinuskossa Jumalana, joka on tullut elämään keskuuteemme, joka kuolee ja jää elämään ikuista elämäänsä. Tämä on tarina, jossa käydään kohti uutta elämää. Kristinuskossa käydään uuteen elämään. Uuden elämän mahdollisuus tarkoittaa elämänmuutoksen mahdollisuutta: elämän on mahdollista muuttua, kun ihminen ymmärtää pienuutensa, avautuu rajallisuudelleen, on avoin muutokselle ja jättää syntiset tapansa. Kristitylle ei ole mitään muuta pakokeinoa.

Laskiaissunnuntai saa nimensä kristityssä perinteessä laskeutumisen käsitteestä. Laskiaisesta alkaa elämäntapojen pohdinta ja itsekieltäymys. Puhutaan askeesista eli kilvoittelusta ja turhuudesta toisten. Nimi päivälle latinan kielessä on esto mihi, mikä tarkoittaa, ”ole minulle”. Tämä taas tulee vanhan antifonin alkusanoista (Ps. 31:3):

Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta,
vuorilinna, johon minut pelastat.

Sunnuntaina Jeesuksen julkinen toiminta kohtaa käännekohtansa. Opetus tavallaan saavuttaa lakipisteensä. Tapahtuu käänne. Käännekohdasta käydään kohti kuolemaa. Vaellus Jerusalemiin alkaa. Virren 54 sanoin, Käykäämme nyt Jerusalemiin, ja yhdessä paastotkaamme.

Kristinuskon keskeisintä sisältöä ei ole ruumiin kurittaminen ja kilvoittelu maallisissa asioissa. Kristinuskossa keskeisin sanoma on: olkaa valveilla, valvokaa. Vaellus Jerusalemiin voi antaa tietoa ja ymmärrystä. On myös käännyttävä kohti kuolemaa, ja on oltava valveilla. Tämä on valtakunnan salaisuus, jota eivät tunne viisaat eivätkä oppineet. Viisauksille on varattuna rajansa. Jos akateemiset viisaudet olisivat riittäneet, ei olisi ikinä ollut tarvetta kääntyä Toisen puoleen. Kristitylle ei ole varattuna mahtavaa ja suurta paikkaa äänekkäissä saleissa, vaan hänelle on pienen paikka. Vain pienen paikalta on mahdollista avautua armon mahdollisuudelle. Suurelle ja mahtavalle ei ole koskaan armoa.

Mutta me vaadimme silti kristittyinä vahvaa sanaa. Vaadimme voimallista Jumalan sanaa, emmekä tyydy jäljitelmään. Emme pidä henkilökohtaista valtaa lopullisena, perimmäisenä tosiasiana. Arkielämässä meidän on välillä vaikeaa nähdä, miten jos mitenkään voisi lumoavan ja kiehtovan persoonan takana olla tyhjyyttä, merkityksettömyyttä. Sanan voima lyö laudalta ulkokuoren ja naamion viehätyksen. Kaiken persoonan ja henkilökarisman takana on ihmisen itsekkyyden ja omahyväisyyden viheliäisyys ja pienuus. Lumoavan persoonan, naamion, takana on kuitenkin vain tyhjyys, oli se miten lumoava tai valloittava tahansa.

Me emme siis vaadi kristittyinä valtaa itsellemme henkilöinä. Meidän on turha turvautua itseemme. Toisaalta voimme kysyä, minkä tähden turvautuisimme vain itseemme, jos kerran on jotakin, mikä on meitä itseämme suurempaa ja mahtavampaa. Virren 55 5. säkeistö näyttää sopivan tähän:

Sen valon kanssa mahti, valta,
rikkaus joutuu kasvokkain.
Se mikä näyttää vahvimmalta,
paljastuu pettäväksi vain,
ja hyvinvoinnin naamion
takana tyhjyys, tuho on.

Naamio ei ole itse asia. Meidän on helppo tulla persoonan, naamion, lumoamiksi. Meidän on helppo sokaistua. Tätä on ihmisnarsismi. Mutta tämä ei ole mikään lopullinen sana. Sanan voiman on ylitettävä persoonan. Meidän on ymmärrettävä, että ulkokuori ja pinta ei ole mikään lopullinen todellisuus. Se, että jotakin ei voi suoraan havaita, ei tee siitä epätodellista. Sanat tavoittavat toisinaan jotakin, saa aikaan vaikutuksia meissä. Ulkokuori on valhetta, vie ihmistä harhaan. Näin sanoo jo antiikkinen filosofia. Ei pidä pitää pelkkää pintaa, jolle maalaritkin voivat maalata kaikenlaisia valloittavia kuvia, totuutena. Pinta voi olla pelkkää kangastusta ja saada meidät luulemaan asioita. Ja luulo ei ole koskaan tiedon väärti, kuten sanotaan.

Luuloilta ja huhupuheilta tulee usein katkaista kulku moraalin nimissä. Näin meille opetettiin RUK:ssa: turhiin luuloihin ja huhuihin on usein puututtava ajoissa, koska ne saattavat tehdä kriittisissä tilanteissa hallaa yhteistoiminnalle. Turhat luulot ovat usein kiistojen ja jakaantumisten aiheena. Voi olla, että turhan usein kiistelyn tai väittelyn takana on vain erilaisia luuloja, joita on keräilty sieltä täältä mutta joita ei ole koskaan koeteltu sanoin ja argumentein.

Näemme, kuten on jo korostettu vaaleissa, kaikkialla yhteiskunnassamme syvenevää jakaantumista ja eriytymistä eri uskontokuntien ja uskontojen välillä. Kunkin uskonnon sisällä voi olla jo syvälle käyviä erimielisyyksiä, jotka koskevat sitä, mihin meidän pitäisi uskoa, miten elää ja miten järjestää yhteiselämää. Meidän ei pidä olla luulojen vietävänä, vaan meidän on vaadittava tietoa ja totuutta.

Toisaalta emme voi teeskennellä, ettei uskontojen tai uskontokuntien välillä ole mitään eroavuuksia. Tällöin vain kiellämme tosiasian ja korotamme itsemme toisten yli. Emme kunnioita toisiamme, jos emme tunnista aitoja eroavuuksia näkemyksissämme. Itsekkyyttä korostavassa nykyajassamme olemme kaikki häpeilemättömiä. Vaadimme loputtomasti, että meitä miellytetään sanoin ja kuvin. Emme kunnioita eroja, joita on välillämme, vaan ajaudumme itsekkyydessämme pelkistämään kaiken. Mielestäni tämä on opetus, joka sisältyy myös viime vuosisadan tärkeimmän filosofin, Martin Heideggerin opetuksiin. Kaikesta tehdään samanarvoista ja yhdentekevää: tätä on aikamme nihilismi.

Itsekkyyden ansa on kaikkialle läpikäyvä nykyään, ja sitä on vaikea sietää, jos ei kuulu mihinkään, jos ei siis seuraa mitään itseään suurempaa kokonaisuutta. Jos päivittäinen elämä alkaa kiertyä aina vain enemmän itsen ympärille, ei ole ihme, että ahdistus ja henkinen tuska syvenee. Nykyhetkeä koittavien ahdistusten ja kärsimysten läpi on vaikea nähdä mihinkään tulevaan, jos kokemusten horisontti kiertyy oman itsen ja itsekkäiden halujen ympärille. Nykyihminen yrittää Heideggerin sanoin nykyistää kaiken, mikä jättää katseen harhailemaan joka suuntaan, jolloin ihminen eksyy maailmaan, on vailla jalansijaa maailmassa.

Tyhjyys on todellista: tyhjyyttä on mahdollista kokea. Näin meidän tulisi ymmärtää. Tyhjyyttä on arkielämä täynnä. Tätä tyhjyyttä, turhuutta, tulisi antautua pohtimaan, kun pohdimme elämäntapojamme ja tottumuksiamme. Mutta tämän huomaaminen ei useimmiten saa meitä pohtimaan vaan pakenemaan. Suhtaudumme asiaan silloin asiaankuulumattomalla tavalla. Kohtaamisen kuuluisi saada meidät pohtimaan, mutta se pelästyttää meidät ja saa meidät pakenemaan viihteen ja huvinpidon maailmaan. Mutta meillä ei ole pakokeinoa siltä, mikä on todellista.

Uskomme voi karata muille main, jättää sen mikä on todellista ja kääntyä harhan pariin. Mutta usko epätodelliseen ei voi luoda toivoa paremmasta. Usko epätodelliseen on osoitus sielun itsekkyydestä ja kurittomuudesta. Alamme käyttäytyä kehnosti juuri silloin, kun uskomme johonkin, mikä ei ole todellista. Meille on silloin oikeutettua se, mikä on valetta, ylös on alas ja ajas on ylös. Asioilla ei ole silloin arvojärjestystä. Samanlaiseen tilanteeseen vastaamalla Paavali pyrki painottamaan perimmäisiä arvoja kirjeissään: uskontokuntien hajaantumisen ja jakaantumisen on loputtava, ja asiat on laitettava arvojärjestykseen. Emme voi elää luulojen varassa, luulojen jotka sanovat että jokin toinen tulee vielä puolestamme ratkaisemaan kaikki ongelmamme, vaan meidän on myös otettava aloite ja toimittava paremman puolesta. Mutta mikään ei meitä pelasta, jos emme asetu pienen asemaan.

Vain hänelle, joka suostuu tähän, käy uuteen, muutokseen. Hänelle, joka suostuu uutuuteen, on luvattuna totuus. Totuus tarkoittaa: on tultava uusi elämä. Elämän kalseus ja turhuus eivät voita, kun uutuus on tosi uutuutta eikä luuloa ja harhaa. Huhupuheiden ja harhan varaan rakennettu elämä hajoaa. Käännymme kohti Jerusalemia ja käännymme kohti kuolemaa.

Filosofit ja oppineet ovat tuon tuosta huomauttamassa, ettei kristinuskon lupaamaa uutta maailmaa voi löytää, kun pyhälle hengelle ei ole ominaista silmin havaittavuus. Niin, kun pyhää henkeä ei voi havaita silmin, joten sitä ei voi pitää todellisena. Filosofit ovat tavallaan oikeassa: koska pyhää henkeä ei voi nähdä, sitä on turha yrittää tavoittaa ymmärryksellä. Ymmärryksellä ja merkityksellä on siis rajansa, joka kulkee pyhässä hengessä. Jumalan valtakuntaa ei voi nähdä, joten sen salaisuus jää kertomatta. Salaisuutta varten meillä kuuluu ensin olla oikeanlainen asennoituminen, muutoin emme käy uuteen elämään.

Filosofit kuitenkin usein unohtavat, ettei havainto ole totuuden lähde. Totuutta ei ole, ennen kuin on puhetta. Ja se, että jostakin on vain epämääräisesti puhetta, ei ole mikään totuuden tae. Havainto myöskään ole samaa kuin kokemus: meidän ei pidä hyväksyä todeksi mitään, mikä ei ole kokemuksessamme. Toivekuvatkin ja harhatkin ovat toisaalta kokemuspiirissämme. Toiveet muodostuvat, kun emme hyväksy aivan täysin sitä, mikä on todellista.

Kun jäämme toivomaan tai pyytämään, jäämme oman itsemme ehtojen varaan. Jos jäämme oman halumme varaan, sanan voima jää meiltä näkemättä. Meidän on vaadittava voimallista sanaa. Voimallisen sanan on vaikutettava, koska mieltämme on virkistettävä näkemään uudella tavalla. Voimallinen sana voi saada aikaan valveutuneisuutta, jolloin sana vaikuttaa. Silloin, kun sanomalla on vaikutus, on turha jäädä kyselemään perusteita ja merkitystä. On turha vaatia ymmärrystä siellä, missä huomion kuuluu olla vaikutuksissa. Valveutuneisuus käy kohti elämää.

Ja toisaalta tahto lyödään silloin laudalta. Tahto, oli se kuinka voimakas tai heikko tahansa, ei voi olla lopullinen vastaus. Tahto ei saa aikaan aitoa muutosta. Valveutuneisuus taas on valveutuneisuutta siitä, miten tyhjää ja merkityksetöntä on vaatia tyydytystä kaikille haluilleen. Se on nimittäin mahdotonta. Toisaalta se on sen ymmärtämistä, miten tyhjä on hyvinvoinnin naamio, joka asetetaan esille ylpeästi lähes missä hyvänsä. Hyvinvoinnin naamioiden takana paistaa tyhjyys, ihmisyyden rappio. Paatuneisuuden laajuus yhteiskunnassamme on silminnähtävää kaikkialla ja järkyttävää. Koko julkinen maailmamme vaikuttaa olevan hirvittävän sekasorron ja hämmentyneisyyden vallassa.

Presidenttiehdokkaat ovat korostaneet yhtenäisyyttä: meidän on ohitettava turhat erimielisyydet ja työskenneltävä yhdessä paremman tulevaisuuden eteen. Molemmat finaaliehdokkaista haluavat olla yhdistäviä tekijöitä. Kumpi tuleekin voittamaan, hän ei tule ratkaisemaan arkielämän ongelmiamme. Kumpi tahansa voittaakin, tulemme edelleenkin olemaan pienisieluisia ja viheliäisiä, vihamielisiä toisillemme. Ja tulemme myös kärjistämään turhaan keskusteluja, aiheuttamaan eripuraa. Kovat sanat tekevät edelleenkin hallaa yhteiselolle. Presidentti ei tule pelastamaan meitä, mutta eivät tule oppineet ja viisaatkaan, kun meillä ei itsellämme ole vastauksia.

Profetointikin on lopulta turhaa. Profetoinnillekin löytyy rajansa. Profetointi ja uho loppuu aikanaan, jolloin alkaa toinen aika. Jäljelle jää toivottavasti rakkaus, rakkaus ja toisaalta valo, joka on jotakin merkittävämpää kuin silmin nähtävä valo ja häikäisevä maailmanmeno. Maailmanmeno vie meitä mukanaan kuin mekaanista nukkea. Tätä on yhteisen maailmamme alasajo. Meidän on pystyttävä pysähtymään ja mietiskelemään. Mutta olemme ahdistuneita ja häiriintyneitä mieleltämme, emmekä pysty ymmärtämään yksin totuutta. Näin sanovat jo antiikin filosofit. Mutta antiikin filosofit eivät puhu Jumalan valtakunnasta mitään.

Itsekkyyden ja tahdon vallan alle jääminen on useimmiten surun ja murheen alku. Jos emme koe mitään muuta merkityksellisenä, kuin oman tahtomme, on silloin loogista, että niin moni päätyy surkeimpiin vaihtoehtoihin kuten päättämään päivänsä oman kätensä kautta. Tahdon mielivalta on silloin määräävä: en voi asettua kenenkään toisen armoon, koska minun on itse määrättävä. Huomio on silloin minussa, minuuden pienuudessa. Mutta kun käymme kohti Jerusalemia, emme voi käydä kohti omalakisuutta ja itsekkyyttä. Käymme kohti kuolemaa, kuolemaa joka on jotakin mitä ei voi kukaan ottaa meiltä pois. Kuolevaisuutemme tarkoittaa rajallisuuttamme. Kuolemaan suuntautumalla me muistamme, miten merkityksetön on hyvinvoinnin naamio, joka on rakennettu ympärillemme kangastukseksi.

Laskiaissunnuntaina pohdimme ihmisen lankeamista historiaan, sattumaa, kohtalon voimaa ja kykyjemme (kuten tahto, ymmärrys ja kuvittelu) rajallisuutta. Laskiaissunnuntain lukukappaleissa kehotetaan omistamaan itsensä itseään suuremmalle tarkoitukselle. Ne eivät jätä meitä arvailujen varaan. Huhupuheet lakkaavat kiinnostamasta meitä.

Hesekielin kirjasta, luvusta 18:

Minä tuomitsen teistä itse kunkin sen mukaan, mitä hän on tehnyt. Näin sanoo Herra Jumala.
”Kääntykää, luopukaa synneistänne, ettei syyllisyys olisi uhkana yllänne! Heittäkää pois kaikki rikkomuksenne, kaikki se millä olette syntiä tehneet, ja ottakaa rintaanne uusi sydän ja uusi henki. Miksi te kuolisitte, israelilaiset? En minä tahdo kenenkään kuolemaa – näin sanoo Herra Jumala. Kääntykää, niin saatte elää!

Ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille, luvusta 13:

Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.
    Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

Evankeliumista Markuksen mukaan, luvusta 10

Me menemme nyt Jerusalemiin, ja Ihmisen Poika annetaan ylipappien ja lainopettajien käsiin. He tuomitsevat hänet kuolemaan ja luovuttavat hänet pakanoille, ja nämä pilkkaavat ja sylkevät ja ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista.

Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu