Vapaan tahdon määräytyminen

Tahdon määritelmä on filosofinen ongelma, joka liikuttaa hyvin paljon modernia mielikuvitusta. Nykyään tosin kuvitellaan usein myös, että tahto on määriteltävissä objektiivisesti, mikä tarkoittaa: tieteellisellä tarkkuudella.

Biologit, psykologit, neurobiologit ynnä muut uusilla nimikkeillä toimivat tietäjät/tieteilijät ovat erityisen kiinnostuneita nykyään tahdon käsitteestä. He käyvät paljon metafyysisistä argumentaatiota toimijuuteen ja todellisuuteen liittyvistä kysymyksistä, joille on yhteistä tahdon määritelmä: Mitä tahto on? Miten tahto ilmenee? Onko tahdolle objektiivista määritelmää, vai onko se jotakin läpeensä subjektiivista? Jne.

Tahdon metafyysinen ongelma on erottamaton osa modernia filosofista itseymmärrystä. Tahdon erottamattomuus modernin filosofisen argumentoinnin viitekehyksestä näkyy esimerkiksi siinä, miten René Descartes tuo Jumalan tahdon ikuisten totuuksien takaajaksi: ikuiset totuudet ovat ikuisia, koska Jumala tahtoi näin, ja niin edelleen… Ja metafyysinen spekulaatio kattaa klassisesti kaikki ikuiset tiedettävät totuudet, totuudet joiden on tarkoitus kestää ikuisesti. Onko nykyaikainen metafyysinen spekulaatio päässyt koskaan eroon näistä oletuksista?

On tässä mielessä outoa, että nimenomaan nykyään käydään niin paljon metafyysistä jopa väittelyyn asti yltyvää keskustelua tahdon luonteesta: tahdon pitäisi olla jotakin meille itsellemme ominaista, ei mitään ikuista ja universaalia. Vai onko mahdollista puhua universaalista tahdosta sinänsä, puhtaasta tahdosta ilman partikulaarisuuksia? On parasta sanoa, että tällainen puhdas tahto on pelkkää fantasiaa, pelkkä mielikuvituksen liikutus vailla suuntaa tai määritettä.

Mikään ei tietenkään estä tietäjiä/tieteilijöitä tuottamasta vakuuttavaa puhetta ja tekstiä tahdosta. Meille, lukevalle yleisölle, on tuotettu taas kerran dokumentteja ja todistuksia, joiden pitäisi osoittaa aukottomasti, että tahto on niin/näin määrätty: se on määrätty epävapaaksi, ja sillä selvä. Tahto ei ehkä näytä useimpien aivofysiologien mielestä vapaalta. Mutta sana sentään on vielä jokseenkin vapaa, he silti voivat tuottaa näitä vakuuttavia puheitaan asiasta vapaasti, jos siis eivät pysähdy koskaan mietiskelemään syitä millekään siitä mitä tekevät. Tällainen ”tieteily” tahdosta kun ei mitään omakohtaista ajattelua kaipaa.

Psykologi, biologi tai psykofysiologi voi puolestani määrittää tahdon aivan kuten itse haluaa. He kuitenkin tuottavat määritteensä lopulta omasta oivalluskyvystään käsin.

Vaikka kyse on tässä mielessä rationaalisesta spekulaatiosta, he ovat siinä merkityksessä myös empiristejä, että he vain poimivat määritteet sellaisina, kuin he ne löytävät. Metafyysisessä spekulaation kehässä he tarkastelevat objektiivisesti omaa luontoaan ja löytävät siitä määritteitä jotka kelpaavat todistusten ja dokumenttien pontimeksi, jotta siis yleisölle saadaan niin sanottua empiiristä evidenssiä, kosketuspintaa eli tunnetta varmuudesta. Tieteilijä toteaa objektiivisesti: tällainen olen minä, ja yleisö vastaa ostonumeroillaan: niin olemme mekin samaa!

Ovatko nämä psykofysiologit, G.W.F. Hegelin sanoin ammattilaisempiristit, siis valinneet itse tuottaa tätä tekstiä tai puhetta? Heidän teoriansahan sanoo, että vaikka meillä saattaa olla kokemus siitä että teemme valintoja toimia niin tai näin, ja vaikka meillä saattaa olla kokemus siitä, että olemme itse puheemme tai kirjoitelmamme tuottajia, tämä kokemus on itse asiassa vain harhaa: ”oikeasti” (mukamas) aivomme tekevät kaikki valintamme puolestamme – joten se on aivot, joka lopulta on aito toimija kaiken takana, emme me itse yksityishenkilöinä.

Jos heidän teoriansa on tosi, silloin kaiken sen mikä pätee heihin yksityishenkilöinä pitäisi olla täysin irrelevanttia. Kaiken, mikä liittyy heihin yksityishenkilöinä, mikä tekee heistä yksilöitä, mitä tulee heidän valintoihinsa elämässään, partikulaarisuuteensa, kaiken sen pitäisi pyyhkiytyä/selittyä pois teoriassa, joka todistaa että kaiken taustalla on vain yksi universaali kausaalinen määräytymisperiaate. Kaiken sen selittää nyt (mukamas) tiede – joka on tosin vain osoitus siitä, kuinka syvässä skolastinen metafysiikka elää ”nykyaikaisessa” itseymmärryksessä.

Aivot ovat oletettavasti osa fysikaalista luontoa. Luonto vaikuttaa tarkoittavan näiden ammattilaisempiristien puheissa yleistä luontotilaa, Luontoa. Jos siis teoria on tosi, pitäisi heidän tilallaan olla puhumassa Luonto itse – mutta on ongelma, että näen taas vain yhden uskonsa kanssa kamppailevan yksityishenkilön puhumassa ja kirjoittamassa, en yleistä Luontoa. Ja hän ilmeisesti haluaa myyntilistojen kärkeen, koska on puhumassa mielle yleisestä, meihin kaikkiin pätevästä ihmisluonnosta…

Nämä uudenaikaiset psykofysiologit ja eläinsofistit tuottavat useissa median kanavissa nykyään meille kilpaa puhetta siitä, miten meidän kuuluu tunnustaa olevamme vain yksi pieni osa eläinkuntaa ja luontoa. Nämä ammattipuhujat ovat korostamassa kärkkäästi, miten tämä edellyttää myös henkilökohtaisia valintoja, valintoja toimia tavalla jota he hämärästi kuvaavat ”eettisemmäksi” tms. Mutta nämä eläinsofistit eivät tosin koskaan ole liian seikkaperäisiä siitä, miten tämä henkilökohtaisen eläinuskon tunnustaminen oikein on liitoksissa näihin henkilökohtaisiin valintoihin, miten tämä omakohtainen samaistuminen eläimiin ja luontoon oikein vaikuttaa toimintaan. Mutta herkistävää se kieltämättä on nähdä, kun he näin tunnustavat.

Ja nämä aivofysiologit ja eläinpuhujat alkavat usein myös näyttä itse apinoilta (ks. Andrew Huberman, Robert Sapolsky, Joe Rogan, et al.) Heillä on oma tyylinsä, mihin kuuluu samaistuminen eläimiin, aivoihin, luontoon, jne. Ongelma on siinä tietenkin, että he vaikuttavat olettavan oman tyylinsä olevan luonnollinen tyyli – kuten jo esitin, jos heidän teoriansa on tosi, silloin se on aivoluonto, joka on tehnyt kaikki valinnat heidän puolestaan, mikä on johtanut siihen että heillä on sellainen tyyli kuin on. (Tavallaanhan teoriasta myös seuraa, että meidän kaikkien kuuluisi kohta näyttää heiltä, mutta on toinen tarina, miten ikinä kykenisimme siihen…) He näyttävät apinoilta, ja he pystyvät tuottamaan vakuuttavaa argumentointia siitä, että koska olemme lopulta kaikki apinoita tai aivojen määräilemiä koneita, luontotila itse määrää, että meidän täytyy näyttää tältä. Mutta ongelma kuitenkin pysyy: he ovat tehneet vapaita valintoja näyttää tältä.

Erilaisten dokumenttien ja todistusten ongelma taas on siinä, että niiden tuottamiseksi on oletettava aina koko joukko määritteitä ja lakeja, jotka vasta mahdollistavat ongelmien systemaattisen käsittelyn. Tahdon ymmärtämiseksi on oletettava entiteetti, jolla tahto on, jne. Nämä fysiologit ja eläinpuhujat tosin vaikuttavat palaavan aina oman kokemuksensa henkilökohtaiseen tunnusteluun, mistä käsin he vain palaavat julkiseen tunnustamiseen: Minä olen osa laajempaa kokonaisuutta, teidänkin kuuluu tunnustaa olevanne mukana tässä, jne. Ja tältä subjekti-objektipohjalta he sitten voivat rakentaa tutkielmansa, koski se tahtoa tai muuta sen sellaista metafyysistä.

Jotta he voivat tosin teeskennellä tieteilijää, siis että heidän henkilökohtaisilla tuntemus- ja tunnustustutkielmillaan on minkäänlaista yleispätevyyttä, heidän on väitettävä että kyllä, heillä on nyt hallussaan objektiivisesti pätevä tahdon määritelmä. Onko tällaista olemassakaan? Eikö tahdon ”objektiivisen” määritelmän ole koskettava kuitenkin aina meitä yksityishenkilöinä? Oletuksena on, että voidaan puhua tahdosta yleensä, sellaisena että puhe pätee kaikkiin meistä. Miksi heidän puheillaan kuitenkaan ei ole tätä vaikutusta?

Ongelma on syvälle käyvä. Mutta on muistettava, että tahdosta puhuminen on samalla puhetta subjektiivisesta kokemuksesta tahdosta, ongelmasta ei pääse eroon teoreettisilla kuvitelmilla.