Isänmaallisia runoja

Kirjailija Claes Andersson (1937-2018) on kuollut. Andersson on kirjoittanut romaaneja, runoja, näytelmiä, kuunnelmia, kuoro-oppperan libreton ynnä muuta sekä esittänyt jazzmusiikkia. Hän on myös käsikirjoittanut elokuvia. Hänelle myönnettiin kuusi kertaa taiteen valtionpalkinto. Tämä kaikki siis oman lääkärintyön ohessa, ja ehtipä hän toimia myös kansanedustajana ja kulttuuriministerinä Paavo Lipposen hallituksessa.

Nuorena psykiatrina Andersson aloitti uransa Tammisaaren, Hesperian ja Veikkolan sairaaloissa. Veikkolassa hän lähti ajamaan modernia epähierarkkista, terapiaan perustuvaa hoitoa.

– Tavoitteenamme oli, että lääkkeillä ei hoidettaisi vaan inhimillisellä kanssakäymisellä ja terapialla, hän kertoi Ylelle 2013.

Työssään Andersson näki yhteiskuntamme väkivaltarakenteet, jotka löivät huono-osaisia. Nämä kokemukset veivät Anderssonin mukaan niin kutsuttuun Marraskuun liikkeeseen, joka ajoi vähemmistöjen oikeuksia. Liike kyseenalaisti vallitsevia valtarakenteita ja osoitti epäkohtia muun muuassa vankien, vammaisten ja seksuaalivähemmistöön kuuluvien asemissa. Marraskuun liikkeen kautta Andersson päätyi mukaan politiikkaan.

– Rupesin miettimään, että minkälainen tämä yhteiskunta on, kun jotkut ihmiset joutuvat kärsimään kun toiset taas porskuttaa. Siinä syntyi luontevalla tavalla vasemmistolainen suhtautuminen asioihin, hän kuvasi poliittista heräämistään.

Andersson nousi kansanedustajaksi ensimmäisen kerran eduskuntavaaleissa 1987 SKDL:n ehdokkaana. Andersson oli yhdistämässä kansandemokraattista liikettä ja kommunisteja nykyiseksi Vasemmistoliitoksi. Presidenttiehdokkaanakin hän ehti olla, mutta paremmin hän pärjäsi runoiljana. Anderssonin runojen keskeisiä teemoja ovat rakkaus ja kuolema, pelko ja arjen puhkaiseva absurdismi.

Viimeisessä runokoelmassaan Det underjordiska utsikststornet (Maanalainen näkötorni, 2018, suom. Jyrki Kiiskinen) Andersson hieroo sovintoa edesmenneen isänsä kanssa. Sodan käyneen isän ja radikaalipojan välit olivat myrskyisät. Andersson saattoi vielä viime vuonnakin joskus nähdä unta, jossa surmaa isänsä. Muutama painajainen on päätynyt viimeiseen runokirjaankin.

Kokoelman vaikuttavimpiin kuuluu sarja ”Isänmaallisisa runoja I-IV” , jossa mies elämänäsä loppupuolella huomaa ymmärtävänsä myös isänsä näkökulmaa:

”Miten olisin reagoinut, kun poikani sodan päättymisen jälkeen / olisi ottanut etäisyyttä tekoihini ja ivannut / isänmaallista paatostani, tehnyt siitä pilkkaa opiskelijapiireissä, / pakinoissa ja kabareissa, hänestä olisi tullut melkein / kommunisti tai ainakin sosialisti ja radikaali pasifisti / Olisinko silloin, isäni asemassa, ihaillut ja hyväksynyt poikani ajatukset? / Olisinko edes antanut tämän asua talossani? / Nyt on korkea aika ajatella asiaa, kun pojan elämä lähestyy loppuaan / ja isä on ollut kuolleena jo kolmekymmentä vuotta”.

Vanhoilla päivillään Claesin isä tunsi, että elämä on eletty ja nähty. Niinpä hän ehdotti vaimolleen kaksoisitsemurhaa. Mies ampuisi ensin vaimon, sitten itsensä. Vaimo ei suostunut.

Claes Andersson pelkäsi 1980-luvulla sairastuneensa aidsiin ja päätti tappaa itsensä. Mies määräsi itselleen unilääkkeitä, osti pullon viskiä ja kävi hotellihuoneeseen hyvästelemään maailmaa. Kunnes elämänhalu yhtäkkiä palasi. 

Nuorena Andersson oli taipuvainen paniikkioireisiin. Kerran hän pyörtyi Finlandia-talossa kesken narsismiaiheisen luennon.

Andersson oli ihmeellinen mies. Vahvana heikko, heikkona vahva. Hän oli ehkä liian hyvä ja herkkä politiikkaan. Meidän menetyksemme, ettei hänestä tullut presidenttiä. Ne vahvemmat miehet ei häävejä runoja kirjoita.

Mutta edes kuoleman edellä Andersson ei luopunut hiukan morbidista ja ihastuttavan mustasta huumorintajustaan, mistä todisteeksi riittänee tämä runo:

Maani edustajana salaisessa retkikunnassa minut työnnetään hillopurkkiin, jonka etiketissä lukee ”Elsa-tädin omenasose 1937”. Purkissa on lämmintä ja tahmaista kuin saunassa, ja siellä täytyy kellua, jottei huku hilloon. Purkki höyrystetään kiinni ja minä painaudun kattoon valtavassa kiihdytyksessä. Olemme matkalla maan keskipisteeseen. Siellä on hyvin kuuma. Vähitellen hillosta tulee kovaa ja mustaa. Kuinka pitkään minun pitää olla umpiossa tällä tavalla? Ja mitä tapahtuu, kun aivot koaguloituvat? Eihän ruokaa umpioida enää rauhan aikana? Ajattelen setääni, joka kuoli ehkä kuppaan. Ehkä kuolema on sitä, että muuttuu säilykkeeksi eikä sen kummempaa? (Claes Andersson: Maanalainen näkötorni, suom. Jyrki Kiiskinen, 2018)

MikaLamminp

Olen Turun kaupungin kulttuurilautakunnan varajäsen sekä varsinainen jäsen Lounais-Suomen Mielenterveyssseura ry:n hallituksessa ja Eeva-Liisa Manner -seuran hallituksessa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu