Eikä minun tarvitse hävetä mitään

Bolla on hyvä romaani, taas kerran. Ei siitä mihinkään pääse että Pajtim Statovci on Suomen paras elossaoleva kirjailija. Tämä on yhtä kovaa tasoa kuin edeltäjänsä Kissani Jugoslavia (2014) ja Tiranan sydän (2016), joiden englanninnoksia on ylistetty arvovaltaisimmissakin lehdissä. Itse törmäsin Lontoon matkallani My Cat Yugoslaviaan kirjakaupassa, siellä se komeili samalla myyntipöydällä kuin Booker-palkitut englantilaiskirjailijat. Statovcin tähänastiset romaanit ovat melko samanlaisia, tarinoita miehistä ja pojista joita elämä koettelee mitä uskomattomimmilla ja traagisimmilla tavoilla, mutta mitäpä siitä, kun niistä on niin suuresti iloa.

Bolla on ehkä helpommin sulava kuin lievästi kokeellinen ja kummallinen Kissani Jugoslavia, mutta kielen kirkkaus, jopa runollisuus, on entisellään: ”Jospa olisikin niin, kysyin itseltäni toisinaan, ettei häntä koskaan ollut olemassakaan, että hän oli taivas jonka rakensin, jumala palavan metsän keskellä”.

Statovcia on kiitelty paljon, osin tosin vääristä syistä, ainakin silloin kun kehutaan Statovcia siitä miten hän kuvaa Suomea ulkopuolelta. Sehän on mahdotonta, Statovci on suomalainen kirjailija, hän kirjoittaa suomeksi ja Suomi on hänen kotinsa, ollut kaksivuotiaasta asti.

Romeon ja Julian ikuinen tarina rakkaudesta jolla on mahdottomat ehdot on tässä saanut uudenlaiset kehykset: epäsäätyisät rakastavaiset ovat kaksi miestä, joista toinen on serbi ja toinen albaani. Kaiken lisäksi toinen on naimisissa. Eihän siitä hyvää seuraa. Aikatasoja on kaksi, tapahtumat sijoitttuvat Pristinaan Kosovon sodan kynnyksellä ja 2000-luvun alkupuolella, kun sota on ohi, ainakin periaatteessa. Sota jää traagisen rakkaustarinan taustahälyksi, mutta sen aiheuttama tuho yltää ihmisiiin ja perheisiin, rakennuksiin ja kulttuuriin, se lävistää kaiken.

”Bolla” on käärmeenkaltainen myyttinen olento, joka nousee kerran vuodessa luolansa pimeydestä. Pahan symbolina se on avoin monenlaisille tulkinnoille, kuten Statovcin aiempien romaanien kissat, käärmeet ja kotkat. Kirjallisuudella ja kirjoittamisella on romaanissa tärkeä sijansa, toinen miehistä haluaa kirjailijaksi: ”Luen paljon kirjoja, ja tiedän, että jonakin päivänä aloitan omani kirjoittamisen, tulee päivä jona kerron koko maailmalle tarinani, tulee aika jolloin minua kuullaan, eikä minun tarvitse hävetä mitään. Usko siihen pitää minut elossa.”

MikaLamminp

Olen Turun kaupungin kulttuurilautakunnan varajäsen sekä varsinainen jäsen Lounais-Suomen Mielenterveyssseura ry:n hallituksessa ja Eeva-Liisa Manner -seuran hallituksessa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu