Eeva-Liisa Manner, ensimmäinen ekorunoilija

Äntligen! on jollakulla aina tapana huutaa kun kirjallisuuden Nobel-voittaja julkistetaan. No, nyt ei huudeta sen vuoksi. Toki Eeva-Liisa Manner (1921-1995) olisi hyvinkin Nobelin arvoinen ollut, mutta ehti kuolla ennen kuin kohdalle osui. Sen sijaan elämäkerta hänestä on vihdoin julkaistu. Oli jo aikakin, kirjailijan syntymästä tuli 5. joulukuuta sata vuotta.

Marja Leena Tuurnan Eeva-Liisa Manner – matka yli vaihtelevien äärten piirtää henkilökuvan Suomen kirjallisuuden suuresta yksinäisestä. Eeva-Liisaa ei nähty juuri koskaan televisiossa tai viikkolehtien haastatteluissa. Nykyään kun maailma on täynnä ihmisiä jotka ovat tunnettuja siitä että ovat kuuluisia, tuntuu oudolta että joku oikeasti kiinnostava ihminen ei kaivannut julkisuutta.

Eeva-Liisa Manner tunnetaan ennen kaikkea runoilijana, mutta hän kirjoitti paljon muutakin: näytelmiä, kuunnelmia, romaaneja, novelleja, esseitä. Hän oli myös erittäin tuottelias ja tasokas suomentaja. Ihmisenä hän oli mysteeri. Mannerin arvoitusta ratkaisee nyt omalta osaltaan yksi hänen harvoista ystävistään, Eeva-Liisa Manner -seuran puheenjohtajana sekä äidinkielen lehtorina ja lukion rehtorina toiminut Marja-Leena Tuurna. Tuurna kulkee Mannerin matkassa Viipurista Orivedelle, Tampereelle ja Andalusiaan ja osoittaa miten kadotetut ja löydetyt maisemat näkyvät ennen kaikkea hänen runoissaan mutta muussakin tuotannossaan. Eeva-Liisa Manner oli pätevä prosaisti, Suomen paras näytelmäkirjailija ja maailman paras runoilija. Ihme kyllä vasta nyt, kun hänen kuolemastaankin on jo neljännesvuosisata, hänestä ilmestyi ensimmäinen elämäkerta. Paljon pieniäänisemmistäkin tekijöistä on ilmestynyt useitakin elämäkertoja jo heidän eläessään.

Marja-Leena Tuurna tunsi Mannerin henkilökohtaisesti. Julkisuutta Manner inhosi, eikä hänen yksityiselämästään tiedetä juuri mitään. Tuurnan ideana onkin seurata Mannerin elämää ja runoja rinnakkain. jos tietää jotain Mannerin elämästä, eivät hänen runonsakaan enää niin vaikeasti avautuvilta näytä kuin ensi lukemalta luulisi. Jos porttiteoria toimii, niin tämän jälkeen voi siirtyä kovempiin aineisiin eli Mannerin teoksiin.

Löysin vain yhden virheen: Marja-Leena Tuurna väittää, että yhtään kissaa ei edes vilahtanut Mannerin runoissa ennen vuoden 1976 kokoelmaa Kamala kissa. Vaan kylläpä vilahti: kokoelmassa Jos suru savuaisi (1968) yksi runo loppuu näin: ”Minä nukun nykyään kissan kanssa: / se on mystinen eläin.”

Mannerin kaltaisia ihmisiä syntyy kerran sadassa vuodessa. Onneksi hän syntyi Suomessa ja onneksi hän jäi henkiin, vaikka läheltä piti. Hän syntyi keskosena Helsingissä 5.12.1921, äiti kuoli pian synnytyksen jälkeen espanjantautiin, tyttö eli puoli vuotta Ylpön hoivissa – ja sitten isä vei hänet isonvanhempien kasvatettavaksi Viipuriin.

Kadotettu Viipuri näkyy Mannerin tuotannossa, selvimmin esikoisrunojen kokoelmassa Mustaa ja punaista (Aura, 1944) ja ensimmäisessä romaanissa Tyttö taivaan laiturilla (WSOY, 1951). Jälkimmäinen kiinnitti ”modernismin paavina” tunnetun kriitikon ja runoilijan Tuomas Anhavan huomion ja sai hänet ounastelemaan, että Oriveden liiterissä asustava erakko oli läpimurron kynnyksellä; nähtäväksi jäi, tapahtuisiko läpimurto lyyrikkona vai prosaistina. Se tapahtui molempina, ja pian myös dramaatikkona.

Oriveden yksinäisyydessä syntyi 1950-luvun modernismin merkittävin teos, runokokoelma Tämä matka (Tammi, 1956) ja sen sisarteos Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia (Tammi, 1957), joka sisältää omalaatuisia novelleja, joissa sadunomaisuus, filosofisuus ja groteskius solmiutuvat yhteen. Novellit etenevät vaistomaisesti kuin eläin ja pyörittävät lukijan päässä monen elokuvan verran villejä visioita.

Tämä matka on se teos josta Manner parhaiten tunnetaan. Kokoelmaan sisältyy muun muassa huikea sarja merestä ja eläimistä, ”Kambri”. Tähän runosarjaan Manner itsekin oli tyytyväinen, mikä oli harvinaista. Hän oli itse ankarin kriitikkonsa. Sarjan ensimmäisestä runosta Tuurnakin näkyy napanneen henkilökuvansa nimen: ”Kulkea yli vaihtelevien äärten, / mustien vesien, kuviteltujen porraspuiden, / läpäistä murtuvat solat, vuorten hitaat viivat, / vyörymät, lumiset pilvet, löytää valitut kivet / ja tulla seudulle / täynnä parillisia jälkiä, eläimellistä asutusta. (…)” Runossa ei ole minää, eikä sen näkökulmahenkilöstä voi olla varma, onko se ihminen vai susi vai kenties ihmissusi. Sarjassa kuvataan paitsi merta ja eläimiä myös ”jalankulkijoita tukehtuvin keuhkoin / ja aivoin, jotka kuin koralli haarautuvat / eivätkä enempää tiedä”.

Mannerin suhde luontoon ei ole haaveellinen, vaan tarkan asiallisesti havainnoiva. Sarjassa ”Kambri” Mannerin luontosuhde on myös historiallinen ja biologinen. Kokoelmasta Niin vaihtuivat vuoden ajat (1964) alkaen hänen runoudessaan korostuvat eletyt hetket, runot tapahtuvat tässä ja nyt, kuten runossa ”Syvä ja kirkas”: ”Päivä niin kuuma, kuin se juuri olisi luotu”. Mutta läsnä olevaan nykyhetkeen tulee tietoisuus historiasta: ”Kortteen abstraktinen ratas on vanha, / vanha… Havainto on nuori, tunnin ikäinen”.  Runossa luontoa havainnoiva minä on häivytetty taka-alalle, mikä korostaa runon asiallisuutta. Se myös nostaa luonnon runon keskiöön; tässä runossa samoin kuin ”Peilikuvia”-sarjan hevosrunossa[1]  pääosassa on luonto, eivät sen ihmisessä herättämät tunteet. Luontokuvat eivät ole runon puhujan mielenliikkeiden kuvitusta, vaan sellaisenaan olemassa olevaa todellisuutta. Hevosilla, kortteilla, linnuilla, taivaalla ja vedellä on arvo sinänsä, ne lahjoitetaan runon ilmaisussa lukijalle sellaisenaan, ilman että runon puhuja heiluu lukijan ja luonnon välissä. Mannerille eläimet ovat kanssaolentoja ja ihminen yksi eläinlaji muiden joukossa, jolla ei ole mitään oikeutta kohdella toisia kaltoin. Manner ei jaa liioin ajatusta eläinten kielettömyydestä. ”Kambrin” avausrunossa ”Kulkea yli vaihtelevien äärten” hän käyttää jatkuvasti verbin ensimmäistä infinitiivimuotoa, joka tekee runosta kuin kivettyneen kartan menneestä ajasta ja tilasta, jolla runoilija voi kulkea mihin suuntaan haluaa ja olla osallinen kanssaolento niin kivi-, kasvi kuin eläinkunnassakin: ”löytää kulunut polku ja hiotut kivet, / kiven mykkä tiheys, myös ihmiset, / ja vihata lähimmäistään niin kuin itseään; / syödä terhoja ja käpyjä, lintujen ruokaa, / jakaa ateria eläinten kanssa / ja oppia niiden vertaukset ja kieli ja nopeat jäljet”. Vaikka runoilija työskentelee kielen kanssa, hän ei yliarvosta kieltä muinaisten ja ihmeen monien nykyistenkin filosofien tapaan. Häntä viehättävät ”vapaat eläimet, jotka ymmärtävät / ilman sanojen raskasta välitystä, / lukevat sanomattomat tunteet, puhuvat silmillään, / joissa on metsien lämpö, sateinen hämäryys, / tuuli ja heijastukset, pilvet kaiken yllä”, kuten Tämän matkan päätösrunossa ”Lapsuuden hämärästä” sanotaan.

Manner suomii ihmislajia kovin sanoin ”Kambri”-sarjan viidennessä runossa: ”mikä Jumala loi nämä epäihmiset? oliko se Saatana? / ihmiset, ahneet armolle, julmat eläimille, / järjeltä suuret, mieleltä vähät”. ”Oi pimeys” -runon seuraavassa säkeistössä Manner kehottaakin sitten rukoilemaan eläinten puolesta, koska ”myös heihin on vuotanut läsnäoleva henki, / myös he ovat sieluja, ehyemmät kuin te, / ja selvät, rohkeat, kauniit”.  Vakavimpien ympäristöongelmien tai ”luonnon kuoleman” edessä yhteyden pitäminen Toiseen on eettinen velvoite. Tähän saattaisi viitata myös ”Kambrin” kuudennen runon ”Apatia” arvoituksellinen lopetus: ”Näemme kaiken tämän, / vaellamme / kädestä pitäen, / minä / ja se toinen” . Tuomas Anhava tulkitsi arvostelussaan ”sen toisen” viittaavan Saatanaan, mutta mielestäni runo ei ole niin mustavalkoinen. Runon alussahan jo ilmoitetaan: ”Matka Saatanasta Jumalaan / on lyhentynyt, / huiput kuluneet / ja kuilut / muruja täynnä”. Lopussa runon puhuja vaeltaa käsi kädessä ”sen toisen” kanssa. Tässä siis käsitettä Toinen käytetään viittaamassa ei-inhimilliseen. Mielestäni runon sanomalle ei tee vääryyttä jos lukee runon puhujan tosiaan olevan antamassa ikään kuin saattohoitoa kuolevalle luonnolle. Juuri saman sarjan edellisessä runossa ”Oi pimeys” on kehotettu rukoilemaan eläinten puolesta.

”Lapsuuden hämärästä” katsoo runon minän menneisyyteen ja ”Kambri” vielä kauemmas, ihmiskunnan menneisyyteen, jopa aikaan ennen ihmistä. Elegioina niitä ei voi pitää. ”Kambrin” kaltaista sarjaa merestä ja eläimistä ei ylipäätään voi pitää pastoraalina. Pastoraalillehan on ominaista esittää ihmisen harmonista yhteiseloa muun luonnon kanssa, joten ne sarjan runot, joiden aiheena on luonto ennen ihmistä, eivät oikein pastoraalin rajoihin mahdu. Esimerkiksi sarjan toisessa runossa ”Kuoret” tarkastellaan fossiileja nilviäisistä lintuihin. Ja kun ihminen tulee kolmannessa runossa ”Myöhäiset kirjat” kuvaan mukaan, kyse ei ole mistään paimenidyllistä: ”sillä takana tulevat viekkaat eläimet, jotka / ovat vapauttaneet kädet ja nousseet kahdelle jalalle, / he ovat ahkerat eläimet, heillä on etevät sormet, / jotka osaavat laskea viiteen ja virittää kielen, / ei soittimeksi vaan surmaamista varten”. ”Kambrin” viimeisessä runossa ”Ennuslauseet samoin” ovat samanaikaisesti läsnä menneet aikakaudet ja tulevaisuus: ”Maailma valmistetaan. / Ihmiset / nisäkkäät moninikamaiset / vaivoin sikiävät edelleen / hämillään, aprikoiden mitä tulee”.

Kaikista eläimistä Mannerille läheisin oli hevonen. Sen huomaa jo siitäkin, että Mannerin viimeinen elinaikanaan julkaisema runoteos oli antologia Hevonen minun veljeni. Hevosrunot 1956–1976 (Tammi, 1988). Hevonen on Mannerin runoissa kanssaolento, johon runojen puhuja ei milloinkaan suhtaudu halveksien, vaan aina vähintään vertaisenaan, joskus parempanakin: ”Toden totta pidin eniten hevosista / Ne luodessaan Se / onnistui parhaiten”.

 

 

[1] Tämä ”Peilikuvia”-sarjan toinen runo on ainoa jonka Manner kelpuutti tästä kokoelmasta hevosrunojen valikoimaan Hevonen minun veljeni; siinä sarjan otsikko ”Peilikuvia” on siirretty runon otsikoksi.

 

+2
MikaLamminp

Olen julkaissut teokset Talvimatka (runoja, Oppian 2022), Eila ja Ossi – Suomen kielen alkeisoppikirja (Gummerus 2010), Mies joka putosi jaloilleen (romaani, Oppian 2020) ja Siltoja – Opettajan koronapäiväkirja (Oppian 2021).

Kuvan otti Timo Jakonen (Turun Sanomat)

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu