Elokuun runot, ja muitakin
Syksyn runosato on kypsymässä, joten lienee paikallaan luoda pieni katsaus siihen mitä tulossa on. Juhani Ahvenjärven uusi runokokoelma Pärskeet (Teos) ilmestyy elokuusssa. Ahvenjärvi on minulle tuttu kaveri Tampereen vuosilta, olimme molemmat mukana Anarkoma-kirjoittajaryhmässä, jota veti runoilija Markku Toivonen.
Ahvenjärvi debytoi keväällä 1992 Jyrki Kiiskisen ja Kari Levolan toimittamassa antologiassa Ryhmä 92. Samana vuonna ilmestyi hänen esikoisteoksensa Hölkkä. Ahvenjärvi on saanut Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon teoksistaan Yhä kiihtyvä tauko (2005), Ilmakuva osuu joka oksaan (2014) ja Maitovalas vatsa täynnä mandariineja (2018).
Elokuussa ilmestyy myös Pauliina Haasjoen teos Valenssi (Otava). Haasjoki tuli tutuksi Turussa, debytoimme molemmat Kari J. Kettulan, Tapani Kinnusen ja Kari Levolan toimittamassa antologiassa Reviiri. Uuden kirjallisuuden vuosikirja (1995).
Haasjoen ensimmäinen oma runokokoelma, Ikkunassa on huone, ilmestyi Nihil Interitin julkaisemana vuonna 1999. Hänen runoteoksensa Aallonmurtaja (2011) oli vuoden 2012 Runeberg-palkintoehdokkana. Vuonna 2014 Haasjoki sai Einari Vuorela -runopalkinnon teoksesta Hiukset (2013). Vuonna 2015 Haasjoki ja Peter Mickwitz saivat Kääntäjäkarhu-palkinnon suomenruotsalaisen Gunnar Björlingin teoksen Solgrönt (Auringonvihreä, 1933) suomennoksesta.
Haasjoen runoja on käännetty italiaksi, unkariksi, ruotsiksi, englanniksi, saksaksi, puolaksi ja viroksi. Hän on toiminut Osuuskunta Poesiassa ja Nuoren Voiman Liitossa.
Tässä kuussa ilmestyy myös Vilja-Tuulia Huotarisen Menettämisestä, säilyttämisestä (Siltala). Huotarinen veti yhdessä kirjailija Emma Puikkosen kanssa kirjoittajien Korkean paikan leiriä, jolla minäkin olin. Huotariselle on myönnetty Suomen Kirjailijaliiton Nuori Manner -palkinto 2007 ja Kalevi Jäntin palkinto 2009 teoksesta Iloisen lehmän runot.
Aiemmin tänä vuonna ilmestyneistä runoteoksista on syytä nostaa esiin ainakin Saila Susiluodon Akheron (Otava), joka Helsingin Sanomien arvostelijan Vesa Rantaman mukaan on runovuoden kärkiteoksia. Saila Susiluodon runoja on käänneety 15 kielelle ja hän on saanut Kalevi Jäntin palkinnon, Suomi-palkinnon ja Einari Vuorela -runopalkinnon. Minulle toistaiseksi läheisin hänen teoksistaan on Metropolis: merkintöjä kadonneesta kaupungista (2018).
Vesa Rantama kirjoittaa arvostelussaan Akheronista (HS 4.8.2024) näin: ”Tässä runossa rytminen silmänisku Eeva-Liisa Mannerille saa ajattelemaan, että nykyisistä runoilijoista Susiluoto lienee lähimpänä Mannerin henkeä – ja tasoa: ’Hän kävelee koivukujaa vihreä silkki liehuen, puut kumartavat, niistä pölisee lumi, jauho, lumi.'”
Tässä vielä muita elokuussa ilmestyviä kotimaisia runoteoksia:
Mirkka Auvinen: Chibu – kun silmäripsetkin putosivat / Käsite
Anna Aittomäki: Ruotokuvia / Aviador
Markku Kaskela: Peregrinus / Enostone
Timo Lappalainen: Turun kevät / Enostone
Arto Lappi: Eranto / Enostone
Paula Sankelo: Katoava jää / Warelia
Tuula Sipilä: tms. / Kulttuurivihkot
Ville K. Taipale: Merenneito nyrjäyttää nilkkansa / Momentum
Miia Toivio: Hukka tukka nukka / Teos
Jere Vartiainen: Etäisyys, leikki / Aviador
Mikäs se sellainen vapaavuorolainen on, joka ei osallistu runouskeskusteluun?
Luin tuoreen aiheeseen liittyvän teoksen. Päivi H. Kokkonen: Savusta se alkoi – kirjan tarina. ISBN 978-952-81-1576-2, Mediapinta Oy 2024, 97 sivua.
Monen mielikuvissa runoihin liittyvät loppusoinnut. Kokkosen kirjasta suosikikseni valikoitui alkusointuinen runo, jossa on totta vieköön ajatusta. ”Puutarhakaruselli” menee näin:
vieraassa puutarhassa
ajelehtivat arbuusit ja aatteettomat appelsiinit,
parjaavat parsat ja kitsaat kirvelit
omassa tarhassa
hullaantuneet herneet ja pontevat perunat,
mehevät marjat ja nauravat nauriit
oma maani mansikkainen, muiden …
Kirjoittajan isä oli äitini pikkuserkku, ja myönnän sukulaisuuden olevan ainoa syy, miksi halusin lukea Päivin tekemän kirjan. Kyllä se on peruste siinä missä jokin muukin?
Ilmoita asiaton viesti
Joo, itse asiassa alkusoinnut toimivat suomen kielessä luontevammin, onhan Kalevalakin niitä täynnä. Loppusoinnullista lyriikkaa on nykyään vaikea kirjoittaa ilman että se kuulostaa iskelmältä. Huumorimielessä se kyllä toimii niin kuin vaikkapa Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu ja Tiitiäisen pippurimylly osoittavat.
Ilmoita asiaton viesti
Kuinka kuulet kuulijani
alkusointuja alussa
siitä siiville kohosit
selkeästi seinälläsi
vasitenkin vastustelit
loppuun sointua soittamasta.
Ilmoita asiaton viesti
Yllättävää, että sinä kaikista ihmisistä jätit mainitsematta Kamalan kissan.
Ilmoita asiaton viesti
Hah! (Kannatti googlettaa.) ”Childless cat women for Kamala” taisi olla Raimo Kosken jokin aika sitten linkittämä kampanjamotto. Runous on ajan hermolla, joskus aikaansa edellä.
Ilmoita asiaton viesti
Tosiaankin, Kamala kissa on Mannerin riemastuttava runokokoelma vuodelta 1976, ja olihan Mannerkin lapseton kissanainen. En tiedä oliko hänellä omaa kissaa kuin lapsena Viipurissa, mutta Churrianassa kaikki kylän kissat olivat hänen ystäviään, taisipa joku niistä nukkua hänen vieressään yölläkin.
Kamala kissa oli Mannerilta yllättävä veto, hänet kun oli opittu tuntemaan vakavana ja eettisenä runoilijana, ja yhtäkkiä hän panikin ranttaliksi hulluttelevilla rallatuksilla.
Ilmoita asiaton viesti