Kirjojen kirja

Oli ylioppilasjuhlat keväällä 1984. Minä olin sen kevään ylioppilaita, ja minua pyydettiin lausumaan jokin runo lakkiaisissa. Ohjaajanani oli aiemminkin toiminut kurikkalainen kirjailija Heikki Hemminki, ja kysyin, onko hänellä mielessä jotain tilaisuuteen sopivaa runoa. Hän ehdotti Eeva-Liisa Mannerin runoa ”Descartes”. Menin kirjastoon ja lainasin Mannerin antologian Runoja 1956-1977 ja luin runon itsekseni. Sitten luin sen ääneen äidille, joka sanoi ”Kauhea, eihän tuosta käsitä mitään”. Lausuinkin sitten Lauri Viitaa ja hyvin meni.

Jäin kuitenkin miettimään, miksi Eeva-Liisa Manner oli Heikille niin tärkeä. Kai siinä jotain täytyi olla, kun niin fiksu mies sitä arvostaa. Rupesin lukemaan valikoimaa järjestyksessä ensimmäisestä runosta alkaen, kunnes sarjan ”Kambri” runot menivät ihon alle jo ensilukemalla. Sarjan viidennessä runossa ”Oi pimeys” Manner suomii ihmislajia näin: ”mikä Jumala loi nämä epäihmiset? oliko se Saatana? / ihmiset, ahneet armolle, julmat eläimille, / järjeltä suuret, mieleltä vähät”. Runon seuraavassa säkeistössä Manner kehottaakin sitten rukoilemaan eläinten puolesta, koska ”myös heihin on vuotanut läsnä oleva henki, / myös he ovat sieluja, ehyemmät kuin te, / ja selvät, rohkeat, kauniit”.  Muistan yhä sen tunteen, jonka silloin koin: noin minäkin ajattelen, mutta enpä olisi koskaan osannut sitä noin hienosti sanoa. Ja sitten ajattelin, että jos tuo yksi runo on noin hieno, on niissä muissakin varmaan asiaa, mutta sitä pitää vähän kaivella. Ja on sitä sitten kaiveltukin yli kolmekymmentä vuotta, ja tämä matka jatkuu yhä.

Mannerin runojen jälkeen tutustuin myös hänen muuhun tuotantoonsa. Yhdentoista runokokoelman lisäksi hän on kirjoittanut 16 näytelmää, pari romaania, novelleja ja esseitä. Näytelmistä suurimman vaikutuksen minuun teki Poltettu oranssi (1968), jonka näinkin Turun ylioppilastetterissa toissavuonna.

Eeva-Liisa Mannerin Runoja 1956-1977 oli ensimmäinen kirja jonka itselleni ostin. Vuosi oli 1986. Opiskelin silloin Tampereen yliopistossa ja olin jo parin vuoden ajan lainanut kirjan joka kuukausi kirjastosta uudellen. Sitten ajattelin että kaipa tämän raskii itselleen ostaakin vaikka se maksoi antikvaritaatissa huikeat 50 markkaa (pitsakin maksoi 40 markkaa ja siitä oli paljon lyhyempi ilo). Mannerin syntymästä tulee sata vuotta tänä vuonna.

Manner oli arvostettu kirjailija, suomentaja ja erakko. Julkisuudesta hän ei piitannut, mitä nykyajan nuorten on ehkä vaikea edes ymmärtää; nykyään lehdet ovat täynnä ihmisiä jotka ovat tunnettuja siitä että ovat kuuluisia. Manner antoi eläissään yhden ainoa haastattelun. Kotilieden haastattelupyyntöön hän suostui täytettyään 70 vuotta. Se olikin ainoa Kotiliesi jonka olen eläissäni ostanut. Leikkasin haastattelun talteen ja tallessa se on minulla vieläkin.

Finlandia-palkintoa hän ei koskaan saanut (hän oli kirjoittanut tärkeimmät teoksensa ennen kuin koko palkintoa ruvettiin edes jakamaan), mutta hänestä kirjoitettu romaani sai: Helena Sinervon Runoilijan talossa. Muistan sitä lukiessani ajatelleeni että jos Manner olisi halunnut tehdä omaeläkerrallisen tunnustusteoksen tai muuta autofiktiota, tulos olisi voinut olla tämän kaltainen. Tosin ihmiset jotka tunsivat Mannerin ovat moittineet ettei kuva ole ihan näköinen.

Ehkä viime vuosisadan merkittävin suomalainen runokokoelma oli Tämä matka (1956), joka oli Eeva-Liisa Mannerin läpimurtoteos. Sen hän kelpuutti myös valittuihin runoihin, tosin vahvasti leikattuna. Kokoelmasta otettiin useita painoksia, kunnes Manner kielsi uusintapainosten ottamisen. Kustantajaa syyllistettiin siitä että runoilijan pääteos ei ole saatavilla, eikä ihmisillä ollut aavistustakaan että neiti Manner itse istui runojensa päällä ja kielsi niiden julkaisemisen. ”Miksette voi ottaa uutta painosta kahdesta parhaasta kokoelmasta, Fahrenheitista ja Pursista, niin lakkaavat ihmiset kitisemästä?” Manner kirjoitti kustantajalleen. Kompromissina Manner suostui sitten valittujen runojen antologiaan, mutta vierasti varhaistuotantoaan kovasti. Kahdesta ensimmäisestä kokoelmastaan hän ei kelpuuttanut yhtään runoa mukaan, ja läpimurtoteoksestaankin vain osan.

Mannerin rakastetuimpia kokoelmia on Niin vaihtuivat vuoden ajat (1964). Se on syvä ja kirkas kokoelma runoja luonnosta. Sen vaikutus tuntui suomalaisessa lyriikasssa pitkään, ja oikeastaan esimerkiksi Risto Rasan koko tuotanto on kuin lisälehtiä tähän kokoelmaan.

Kirjoitettu kivi (1966) oli niitä harvoja runokokoelmia joihin Manner itsekin oli lähes tyytyväinen. Ostin sen Kirjamessuilta joskus eKr (ennen koronaa). Vaimo vähän ihmetteli miksi ostelen näitä yksittäin vaikka mulla on kootut ja valitut. Sanoin että ne järkäleet ei kulje niin kevyesti matkalla mukana kuin nämä läpyskät jotka on helppo sujauttaa salkkuun.

Mannerin koottujen runojen antologiasta Kirkas, hämärä, kirkas tulee uusi painos syksyllä. Siinä on kaikki.

+2
MikaLamminp
Vihreät Turku

Olen Turun kaupungin kulttuurilautakunnan varajäsen sekä varsinainen jäsen Eeva-Liisa Manner -seuran hallituksessa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu