Oivalluksia
Ennen koronaa tuli joskus käytyä jossain. Muistan kun vaimon kanssa istuimme olohuoneen sohvalla ja mietimme minne voisi lähteä ja katseeni osui hyllyssämme nököttäviin James Joycen kirjoihin: ”Miten olisi Irlanti?” ”Joo!” hän sanoi. Kumpikaan meistä ei ollut käynyt koskaan Dublinissa. Ostin Dublinista ne Joycet, jotka minulta vielä puuttui: Finnegans Wake, Exiles ja Chamber Music. Luulin että minulla oli jo kaikki, mutta sittemmin Tuomas Kilpi lähetti minulle suomentamansa valikoiman Oivalluksia. Jee, uutta Joycea suomeksi! Tuomas Kilpi on suomentanut proosakatkelmia ja pari ennen julkaisematonta runoa tähän niteeseen, joka ilmestyi 2018. Tällä vuosikymmenellä on tullut paljon uutta Joycea suomeksi, ja asialla ovat olleet etenkin pienet kustantamot. kuten Savukeidas, Ntamo ja Basam Books. Nyt tähän pienten mutta kunnianhimoisten kustantajien joukkoon on liittynyt Oppian, jonka luotsina toimii toimittajana ja suomentajana tunnettu Tuomas Kilpi.
Aiemmin on suomennettu Joycen runokokoelma Kamarimusiikkia (2012, suom. Ville-Juhani Sutinen), joka sisältää yllättävän perinteistä ja kaunista lyriikkaa. Tämän valikoiman runot ovat häijyjä kiukunpurkauksia kotimaata ja petollista kustantajaa kohtaan. Kosto on harvoin niin suloista kuin näissä runoissa. Myös proosafragmentit ovat jokseenkin yllättäviä, ainakin jos odottaa sellaista tajunnanvirtavyörytystä kuin Odysseus (1964) ja Finnegans Wake (ei vielä suomennettu). Ei tämä Dublinilaisiakaan (1965) muistuta, koska nämä fragmentit ovat niin luonnosmaisia. Kiehtova kurkistus neron työhuoneeseen tämä kumma pieni kirja on.
Joycen Ulysseksen käännöksen osalta suosittelen Saarikosken 1964 käännöksen sijaan Leevi Lehdon vuoden 2012 käännöstä. (Jos et jaksa lukea kumpaakin).
Pari vuotta sitten traagisesti edesmennyt Lehto kirjoitti muun muassa runo- ja esseeteoksia. Lehto vietti Ulysseksen käännöksen parissa yli kymmenen vuotta, ja se on kiehtova selityksineen ja alaviitteineen. Lehto korjasi monia Saarikosken suoranaisia käännösvirheitä, mutta nämä kaksi käännöstä ovat täysin oman laisiaan.
Lehto mm. oli perustamassa Ntamo- kustannusliikettä.
Itse kävelin Dublinissa käydessäni ns. Ulysses walkin, jossa seurataan kirjan päähenkilön Leopold Bloomin yhden päivän aikana kulkemaa reittiä Dublinissa.
Kun Lehdon käännös kesällä 2012 julkistettiin, järjesti kääntäjä Helsingissä sen kunniaksi Ulysses walkin hengessä kävelyn, joka lähti Kalliosta päätyi hotelli Tornin kupeessa sijaitsevaan O’Malleys terassipubiin, jossa luettiin otteita uudesta käännöksestä. Walkin varrella tietysti käytiin eri kapakoissa.
Ilmoita asiaton viesti
Aloin joskus lukea sitä Lehdon suomennosta, mutta minua kiusasi hänen pronominien käyttönsä. Hänhän oli keksinyt kutsua miestä pronominilla ”hän” ja naista pronominilla ”hen”. Ratkaisu tuntui paitsi kielenvastaiselta myös haetulta. Miksei nainen olisi voinut olla ”hän” ja mies ”han”? Tämä olisi ollut toimivampi ratkaisu, koska kaikki suomalaiset osaa kuitenkin ruotsia sen verran että tietää ruotsin kielen pronominin ”han” tarkoittavan miestä. Ehkä annan Lehdon käännökselle kuitenkin toisen mahdollisuuden. Joka tapauksessa: kunnioitettava suoritus Joycen suomentaminen aina on. Joyce-museossa oli muuten esillä vitriineissä käännöksiä eri kielillä, Saarikosken suomennos oli siellä mutta Lehdon ei. Kävin kertomassa henkilökunnalle että uusikin suomennos on tehty, Leevi Lehdon Ulysses. He ottivat tiedon kiitollisuudella vastaan. En tiedä joko se on vitriinissä esillä, sattuneesta syystä en ole enää matkustanut Irlantiin enkä mihinkään muuallekaan.
Lehdon aivan liian varhainen kuolema oli todella surullinen uutinen. Aina ne parhaat viedään liian aikaisin.
Hieno kokemus varmaan tuo Odysseus-kävely. Itse en ole sellaisella koskaan ollut. Ainoa kirjailijan jäljillä tekemäni pyhiinvaellus oli Eeva-Liisa Manner seuran matka Malagaan, missä Manner asui osan vuodesta 1960-luvun puolivälistä alkaen. Manner on muuten suomentanut Joycen näytelmän Exiles, mutta sitä ei ole painettu niin kuin Mannerin Shakespeare- ja Büchner-suomennokset on. Yllättäen Exiles ja Joycen runot ovat helpompia lukea englanniksi kuin Odysseus suomeksi.
Manner on kirjoittanut myös hienon esseen ”Kamarimusiikkia”, joka nimestään huolimatta käsittelee enemmän Joycen näytelmää Exiles kuin runokokoelmaa Chamber Music. Se on julkaistu kokoelmassa Ikäviä kirjailijoita (1994), jonka nimi on yksi osoitus mannermaisesta huumorintajusta: ensimmäinen essee ”Moderni runo” kertoo Mannerista, sen jälkeen tulee vastaan muita tylsimyksiä kuten Haavikko, Kafka, Hesse, Joyce ja Kawabata.
Ilmoita asiaton viesti
Minuakin tuo hän–hen-juttu ärsytti siinä määrin, etten ole harkinnut tarttuvani Lehdon suomennokseen. Takertumista pikkuseikkoihin kenties, muttei sitä kaikkea kuitenkaan ehdi lukea.
Ilmeisesti Saarikoski taas antoi itselleen aika paljon ”taiteellisia vapauksia” suomennostöissään eikä aina hallinnut kieliä, joista käänsi.
Ilmoita asiaton viesti
P. S. Hen-sanaa naispuoliseksi häneksi ehdotti jo Tauno Yliruusi, eikä hänkään googlauksen perusteella ollut ensimmäinen. Samaan aikaanhan ruotsissa (ainakin Ruotsissa) puolestaan on yritetty lanseerata hen-sanaa sukupuolineutraaliksi häneksi.
Ilmoita asiaton viesti
Paljon porua tyhjästä, omasta mielestäni.
Minusta on hienoa, että näin vaativaan käännökseen on kaksikin suomentajaa tarttunut.
Käännökset on tehty kovin eri lähtökohdista – ainoa yhteinen nimittäjä on tietysti Joycen teos ja suomen kieli.
Leevi Lehdon tavioitteena oli mahdollisimman tarkka tekstin merkityksen ja sävyn siirto suomen kielelle. Lehto käytti myös moderneja välineitä, mm. joukkoistamista. Käännöksen aikana Lehto ylläpiti verkkosivuja, ”kääntäjän saittia”, jossa käytiiin keskustelua Joycen kimurantin tekstin merkityksistä.
Saarikosken käännöksen ansio on kääntäjän loistava suomen kielen taju. Yksinkertaisesti: Saarikoski oli mestarikirjoittaja, vaikka ei varsinainen prosaisti ollutkaan. Hänen ainoa romaaninsa Ovat muistojemme lehdet kuolleet, oli floppi – yksi huonoimmista kirjoista, joita koskaan olen lukenut.
Sen sijaan runojen ohella päiväkirjan tyyli sopi hyvin Saarikoskelle. Muutamat kuunnelmat toimivat myös hyvin.
Kääntäjänä Saarikoski oli kovin epätasainen. Pahimmillaan työ jäi kokonaan kesken, parhaimmillaan käännökset ovat nautittavaa luettavaa, oli alkuteksti sitten kreikka, italia tai englanti.
Ilmoita asiaton viesti
Ovat muistojemme lehdet kuolleet taitaa olla ainoa Saarikosken teos jota en ole lukenut. Muistan hänen joskus sanoneen siitä, että se on epäonnistumisen kuvauksena täydellinen, koska se on itse epäonnistunut romaanina. Aika kivoja ovat ne hänen proosateoksensa jotka eivät ole romaaneja – nykyään niitä kai sanottaisiin autofiktioksi – kuten Kirje vaimolleni, Asiaa tai ei ja Euroopan reuna. Saarikosken suomentama Homeroksen Odysseia on mielestäni myös hyvä, vaikka sitä on moitittukin siitä että runomitasta ei ole piitattu.
Ilmoita asiaton viesti
Itse pidän teoksia kuten Aika Prahassa, Ihmisen ääni, Kirje vaimolleni, Asiaa tai ei, Euroopan reuna päiväkirjamerkintöinä, joita on ennen julkaisua editoitu, viimeistelty.
P.S.:n kuoleman jälkeen julkaistut lukuisat varsinaiset päiväkirjat alkaen Nuoruuden päiväkirjoista viimeisiin merkintöihin vähän ennen kuolemaa 1983 (julkaistu postuumisti HS:ssa ja Suomen Kuvalehdessä) ovat hyvin samalla periaatteella tuotettua tekstiä kuin em. teokset.
Päiväkirja-runo -muotoinen on myös Eino Leinosta tehty hieno kirja Legenda jo eläessään -sarjaan.
Päiväkirjat edustavat mielestäni runojen ohella sitä parasta Saarikoskea – ja sitä paitsi mielenkiintoista aikalaiskuvausta.
Ilmoita asiaton viesti
Myös Saarikosken pojan Saskan isästään tekemä kirja oli varsin mielenkiintoinen. Sekä viimeisen vaimon Mia Bernerin PS – merkintöjä suruvuodelta.
Ilmoita asiaton viesti
No juu, jos mennään muiden kirjoittamiin, muistelmiin, elämänkertoihin ja sen sellaisiin, Pekka Tarkan kaksiosaista biografiaa ei voi ohittaa. Ja jälleen kerran: samalla mainiota yleistä kulttuurihistoriaa.
Mia Bernerin P.S. – antecknigar om ett sorgeår, pidän myös mielenkiintoisena.
Sirkka-sisaren Veljeni Pentti ja Tuula ”kakkosen” Kilpikonna ja olkimarsalkka ovat kummatkin omalla tavallaan kohdetta ristivalottavia.
Salaman P.S., Legenda jo eläessään on osin hulvatonta ironiaa.
Salaman P.S. aka Ilmari Autere seikkailee 60-luvulla mm. teoksessa Tapausten kulku ja 70-luvulla Finlandia-sarjassa.
Joten onhan noita yhdestä veijarista, eikä taida tuohon loppua.
Ilmoita asiaton viesti
Lukemisen arvoinen on myös H. K. Riikosen Paikkoja ja myyttejä. Tutkielmia Pentti Saarikosken Ruotsin-kauden tuotannosta.
Ilmoita asiaton viesti
Riikonen on muutenkin tehnyt hyvää työtä mm. päiväkirjojen osalta.
Ilmoita asiaton viesti
”… ’taiteellisia vapauksia’ suomennostöissään eikä aina hallinnut kieliä, joista käänsi.”
– Ai sellainenkin on mahdollista? Pitäisikö minunkin ryhtyä kääntäjäksi?
Ilmoita asiaton viesti