Kun mitkään luonnonalaisuudet eivät kosketa vaeltajaa, voiko hän tuntea enää luontoa hengeltään?

Sulaudut, jotta sinua ei kiusattaisi: juuri ne eroavaisuudet, jotka tekevät sinusta ainutlaatuisen, luovutat pois nähdäksesi hengettömyyden kehän ja poispyyhityt – väkipyörä, joka raajat murskaa.

Käännyt hakeaksesi suojaa tuulilta ja sateilta, jotka piiskaavat joka suunnalta, mutta metsät ovat kaatuneet. Mikä sitoi joskus eloperää kiinni maapohjaan, on kaadettu kasvojesi edestä laidunmaaksi: Ei pakopaikkaa.

Jäljellä olevat saivat vapautensa kuin sodanjumala Mars, vapaus puhaltaen pitkin loputtomien tasankojen: hapettunut, hengetön, syöpynyt, jossa rautaisesta tuli pölyä loputtomissa myrskyissä.

Rautaisinkin ote tulee murtumaan, ehdottomuus on ansa, johon pyydystäjä itse lankeaa – käpälärauta – saalistaja, joka keskinäisriippuvuudet unohtaa. Perimänmuunnos, sääntöpoikkeama, monimuotoisuus, jonka luonto itse toi, sen ihminen häpäisi lajinjalostuksellaan: pentutehtailijat ja pakkokäännyttäjät.

Ihminen on luonnonoikuista pahin, sillä hänen oikeutensa ajaa kaiken hänen ympäriltään ahdinkoon, mutta pyydystäjä jäi kiinni omaan käpälärautaansa: monimuotoisuuden katoaminen on ihmiskunnan poispyyhkiytyminen.

Tulehdustila nostaa kuumetta, kuinka on äitimaan tila?