Miksi häpeät?

Kuin tirkistelyä astuessani vihreän aukeaan maailmaan, joka on häpeilemätön ja paljas, arka mutta utelias, juuri sellaisena kun se on rakenteiltaan luonnossa. Mikä ero siihen valtakuntaan, jossa arvot asettivat tietyn vaateen, minkälainen tulee ihmisen olla, mikä on ihanteellista, tavoiteltavaa, hyveellistä, kaiken päämäärä. Kaikki elollinen tuntee kipua, mutta kuka tuntee kärsimyksen?

Kuinka moni saapuu tähän suoraan tyyneyden tyyssijaan, jossa oleminen on kaiken päämäärä, laskee raskaat vaateet päältänsä, astuu sisään paikkaan, jonka hyveet ja jalot päämäärät hylkäsivät sitten esiteollisen vallankumouksen ja hämmästelee kadotettua kauneutta. Ja kuinka moni katsoo näiden elävien raukeita kasvoja, ei ahdistusta, ei huolia, kun ruumiin välittömät tarpeet saavat tyydytyksensä.

Kuinka moni sen sijaan hakee rauhaa maailmassa, jonka pitäisi täyttää kaikki asetetut ylevät arvot, mietiskelee, urheilee, tekee työtä tauotta tai juopuu hakien huojennusta hoiperrellen pitkin katuja, mutta aina etsii armoa löytämättä sitä.

Kenen vaateet olivat kaikki nämä?

Ja huomasin tulevani täyteen kärsimystä, hyvyys ja pahuus valtasivat mieleni, oikea ja väärä taistelivat elämästäni, siitä mikä tekee minusta arvokkaan. Nukun mutta en saa lepoa, syön mutta en voimaantuakseni, lepo ei virkistä, ravinto ei tuota kuin ristiriitoja ja levottomuutta. Elän jatkuvassa valveunessa, valppaana odottamassa kaikkia niitä arvoja, jotka painavat kuin lyijylevyt harteita.

Elämästä tuli sietämätöntä, vatsani kouristelee kivuissa, odotukset hakevat lunastajaansa, jotka asetti hän joka kutsuu itseään kaikkivaltiaaksi, luomakunnan kruunuksi, täynnä viisautta alisti kaiken valtaansa. Kuka asetti nämä arvot?

Minä tulin tietoiseksi ajasta ja tilasta, ymmärsin syntymäni ja tiedän kuolevani, tiedän tekoni, tiedän jatkuvuuden, mikään ei kulje ajassa seuraamuksetta. Elämän on pysyttävä liikkeessä selviytyäkseen, pysähtyminen tarkoittaa kuolemaa. Lämpö tulee vain liikkeestä, yhteyttäminen ja paineet maan kuoressa synnyttävät valtavia purkauksia, uusia saaria, liikuttavat mantereita ja tuottavat elämää vailla tarkoitusta.

Ja ihminen hakee merkitystä ja tarkoitusta elämälleen, arvottaa kaiken elollisen sen mukaan, järjestäytyy joukoksi täyttääkseen arvopäämääränsä, kysyy joko taivaista tai valituilta syitä kärsimyksiinsä, mutta eivät havaitse itse olevansa kaikkien kärsimyksien aiheuttaja, sillä vain ajan ja paikan tiedostava ymmärtää loppunsa.

Vain luonto itse on edelleen häpeilemätön, arka, mutta utelias – minä sen sijaan rämmin suossa tietoisena virheistä ja uskon edelleen voivani muuttaa maailmaa. Sattumus saapui kasvojeni eteen, mutta minä kutsun syytä ja kadun syntymääni, koska tulin olemassaolooni ilman syytä: Mikä häpeä…!

 

0
Mikko Marttila

Aika on syvyyden luoja, todellisuus on ennakkokäsityksiä ympäristöstä, uskomuksia muodosta

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu