Milloin leikistä tulee todellisuutta? – Kun voima katoaa, mikä merellä pelastaa?

Kun olet kadottanut työntovoiman avomerellä, on aluksesi vaarassa kaatua – epävarmuus aalloilla lyö kovaa vasten kasvoja – suuntima on hukassa.

Ankkuri on viimeinen rintama, joka upotetaan syvälle tuntemattomille vesille: se kääntää aluksen tuulen suuntaan kasvot edellä, murtamaan aaltoja, epävarmuus ainoana kumppanina odottamassa satamassa – todennäköisyys ja sattuma.

Monet kutsuvat jumaliaan vielä silloin, kun on jäljellä sumuisilla merillä edes vähän toivoa, mutta sattumaa tuskin on, että kuolettavan iskun kohdatessa ne, jotka vielä hetken hengittävät, kutsuvat synnyttäjäänsä ennen katoamista.

Pintajännite murtuu kiven iskusta, se leviää kuin järkytysaalto pitkin kaikkeudenmeriä: kun saalis jää pedonkitaan, sitä tuskin metsä jättää huomiotta – Ihokarvat tuntevat kyllä, mistäpäin tuulet puhaltavat.

Toimintakyvyn menetys kuin myrkyllinen purema, lamauttaa uhrinsa esittämään kuollutta kuin pieneläin saalistajansa edessä: syke on niin korkealla, että jo omat sydämeniskut yksin riittävät tappamaan uhrinsa.

Sopeutuminen on luonnon vastaus äärimmäiseen, mutta jatkuva pommitusten virta muuttaa perimää ja saa mukautumaan ympäristönsä vallitsevaan tilaan. Kun levottomuus on valtavirtaa, tarkoittaa pysähtyminen kuolemaa – epävarmuus ja pelkotilat muuttuvat ainoaksi totuudeksi, jota vaalitaan vaikka meret laantuivat jo ajat sitten: kivusta ja järkyttämisestä tuli nautinto.

Lapset leikkivät pihoilla, aikuiset hengittävät toistensa ihoilla: milloin leikistä tulee todellisuutta?