Mistä tiedät kuka olet?

Kuka minä olen, kapaloituna synnyttäjäni rinnalla, avustettuna monien käsissä, kovan ponnistuksen tuloksena herätetty kuolleista, itkien järkytyksestä ja kivusta.

Kuljet pimeässä kunnes syttyy valo, joka valaisee aikatapahtuman. Kutsut valaistumista todellisuudeksi, kun ensisijainen aistimuksesi kerää tiedon ympäristöstään, silti näkemyksesi ovat heijastuksia ympäristösi eivät totuuksia.

Kun vastasyntyneen järkytys on takana ja hänen tarpeensa on täytetty, on mieli altis, utelias ja valmis kohtaamaan ympäristön joka on uusi ja vieras. Kaikki kokemukset läpi varhaislapsuuden ovat vuorovaikutusten tulosta, siihen mahtuu kokemuksia erehdyksistä ja virheistä, mutta myös onnistumisesta ja kihelmöivästä jännityksestä.

Muistot – miksi ne ovat osa minua, jos eivät siksi että en joutuisi joka päivä opettelemaan perusasioita uusiksi. Mitä pidemmälle kuljet pitkin matkaa kokien jalkasi pohjissa astutut askeleet, sitä enemmän olet vuorovaikutuksessa ympäristöösi, mutta kuinka moni kaikista näistä muistoista on osa minua ja kuinka moni vain heijastuksia valosta.

Epävarmuus ohjaa elämää, se soveltaa matkallaan kuin jokainen askel kohti kuviteltua polkua, jokainen este tai poikkeama on joko ylitettävä tai hävitä ympäristöstä.

Lohtu on sumussa, valo ei näytä silloin tietä, mutta varma voit olla myös ettei tarvitse taistella vasten tuulten voimia, kaunista on kirkas yötaivas, kauan sitten kuolleet tähdet vielä loistavat valoa – tieto ei ole vielä saavuttanut sinua.

Kuka minä olen, muistoja ympäristöstä, syviä uurteita kaarnojen pinnalla, uomia ja kauan sitten kuivuneita jokia kuihtuneella pinnalla, etäisiä muistoja vehmaisista metsistä, kosteikoista, soista ja elävistä soluista.

Minä olen heijastuksia valosta, minä olen kipua sydämessä