Sitä kai kutsutaan elämäksi? – Kaipuun kaarnalaiva

Joku tunnusti syvimpiä tuntojaan, joku lauloi sydämestään, joku kirjoitti runojaan, joku hukutti surujaan. Meret kuohuivat, alus nielaisi vettä sisäänsä, mutta toiset purjehtivat ponnistelematta satamaan.

Kaiku kuului pitkin kallioita, se kantautui tyynellä saaresta toiseen kuin aalto huuhtoutuen rantaan. Sen viesti oli täynnä kirjoitusta, jota et ymmärrä, mutta sen henki oli tunnistettava – puut havisevat lehdistä, tuulet puskevat muutosta läpi oksista, silti yksi asia ei muutu, vaikka ajat muuttuvat.

Se herättää sinut yöllä vuoteesta, se valvottaa sinua silloin kun muut nukkuvat, se pitää valppaana myrskyllä, eikä se hellitä sateella eikä kauniina kesäpäivänä keskiyön valossa.

Se syntyi ensiparkaisusta ja se huokaisee viimeisellä levolla, se on kaikkialla niin kauan kuin on kaikki elollinen ja se kuiskaa väsymättä kaipuutaan.

Sitä kai kutsutaan elämäksi?

Ja kaipuun kaarnalaiva kelluu edelleen merillä, se on lastattuna toivolla ilman purjeita, se maalaa edelleen taivaanrantoja tuntematta nimeään, eikä se koskaan lähtenyt leikkikentältä.