RAUTATIEMIETTEITÄ

VR Intercity

Joskus 1990-luvun loppumetreillä tuumailin, että vielä minä muutan paikkakunnalle ”K” ja kuljen sieltä junalla töihin (paikkakunnalle ”H”). Kesäkuun alussa, vuosikymmeniä myöhemmin, näin viimein tapahtui useiden eri yhteensattumien johdosta.

Inspiraationa suunnitelmiin tuolloinen kollega ”M” joka vaikuttaa edelleen ”K”-kaupungissa. Ja on täällä myös ”J”, ja on se juna-asema. Ihan tuossa lähellä kotia.

Niiden vuosikymmenten mittaan ajelin autolla joskus kahdeksankymmentätuhatta kilometriä vuodessa. Etäisyydet kodin ja silloisten työpaikkojen välillä – ja toisaalta työhön liittynyt asiakkuuksilla käynti – kumuloituivat elämäntapaan, jossa tiestö ja ratin takana vietetty aika olivat kuin väkisinmaalattu fresko tuulilasissa.

Tuli siis ajetuksi riittämiin, autoilun uutuudenviehätys karisi.

Ikäkin karttui vuosikymmenten myötä. Pimeällä ajaminen muuttui vastenmieliseksi, eikä valoisallakaan enää halunnut ajella, ainakaan huvikseen. Talvisissa ajo-olosuhteissa löysi itsensä miettimästä miten hauras on ihmiskeho, ei tarvita kummoista kolaria niin elämänlanka voi katketa.

No, minä sitten arkiaamuisin tepastelen tai toisinaan ”Park & Ride” – periaatteen mukaisesti ajelen tuonne rautatieasemalle. Siellä on paljon ihmisiä, junaa todella käytetään ainakin matkustajamäärien nojalla. Pyrin olemaan asemalla ehkä varttitunnin etuajassa.

Koska haluan hieman hienostella tai ehkä esittää jonkinlaista yrmeää virkamiestä sateenvarjoineen mutta ei sentään knalleineen, olen sijoittanut rautateiden ”Ekstra-luokan” lippuun. Sillä pääsee vaunun yläkertaan, kahvi ja päivälehdet ovat hinnassa mukana, penkit lienevät samoja kuin normaaliluokassakin.

Siinähän sitten asetun paikoilleni ja virittelen sähköpistokkeeseen puhelimen laturin. Laukku ja sateenvarjo ovat pään yläpuolella tavaratelineellä, ulkona eteläisen Suomen maaseutunäkymät. Juon kahvia ja yritän ajatella jotenkin yleviä mietteitä.

Kyyti on erittäin tasaista ja hiljaista. Jos autossa haluaisi samaa, pitäisi laittaa kohtuuttomia summia peliin – ja silti pitäisi itse ajaa, ellei laittaisi vielä suurempia summia. Kyllähän tämä paljon levollisempaa on. Usein nukunkin mennen-tullen pikku pätkät, herätyskello varmistaa että en päädy ”T” – kaupunkiin kotimatkalla.

Huomaan siinä ohessa erilaisten ratatöiden tai muiden odottamattomuuksien joskus vaikuttavan aikatauluihin, tai ainakin niissä pysymiseen. Tämä on joillekin ihmisille sietämätön paikka, teatraalinen huokailu, tiuskiminen ja ärtyneisyys saavat osuutensa vaimeasta keskustelusta.

Ymmärrän toki, että jatkoyhteys tai jokin elämää suurempi ”palaveri” on sitten vaakalaudalla. Voi tulla pitkäkin odottelu seuraavaan junaan. Palaverissa ehkä ratkaistaan maailman polttavimmat kysymykset, tai sitten ei. Pidän edellä viitattuja mielenilmauksia runsaammin kuitenkin oireellisena aikamme kohkaamis- ja pätemiskulttuurista.

Siinä ikkunan vierestä maisemia tarkastellessa nousee kuitenkin esiin havainto, että melkoisen iso operaatio on tällainen rataverkoston rakentaminen ja ylläpito. Oma hommansa on myös varsinainen liikennöinti, vallankin kun on yksiraiteisia yhteyksiä, niissä ei sattuneesta syystä voi ajaa yhtäaikaa kahteen eri suuntaan, on vuoroteltava tai koordinoitava.

Ken tätä toiminnan mittakaavaa epäilee, menköön nostamaan ilmaan edes yhden betonisen ratapölkyn.

Että, huomaan miettiväni, kysymys on jonkin sortin kansallisomaisuudesta ja melko työläästä operaatiosta jota tulisi ehkä hieman arvostaakin. Junaihmisille yritän olla erityisen kohtelias, he kun saavat kuullakseen mielestäni tarpeetonta kiukuttelua. Olen huomannut, että he ilahtuvat kovin. Ihmisiä näet…

Puuhaavat niitä tunnin junia. No, tärkeysjärjestyksensä kullakin, saattaa olla merkityksellinen tai ehkä hieman turha hanke. Minulla on käytössäni onnekkaasti tunnin juna, se on aika tarkasti 57 minuuttia kai yleisimmin. Kauempaa tuleville asia voi olla konkreettinenkin parannus, vaan onko meitä riivaamassa jonkinlainen raiteiltaan karannut ”citius, altius, fortius”, emmekö osaa nähdä junamatkaa eräänlaisena vapaa-aikana.

Pyydän täten saada kiittää valtion rautateitä – ja mitä niitä ratayhtiöitä nyt onkaan – minulle suodusta levosta ja vapaa-ajasta.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu