Viattomien lasten päivä 28.12.
Äitini oli itkenyt.
Isäni kirjoittanut runon.
Pikkusiskoni oli kuollut.
Tänään on hautajaiset, 28.12. viattomien lasten päivänä.
Siskoni arkku on avattu kirkon pihalla. Voimme käydä hyvästelemässä.
Hän oli kaunis, kuin silloin pienenä.
Nyt, suu oli väkisin vedetty kiinni.
Hautajaissaattue lähtee – on kylmä, varpaat palelee huonoissa kengissä.
Pakkanen ei hellitä.
Siskon hautaanlaskeminen
Laulut.
Puhe.
Pikkuveli itkee. Hän palelee.
Minä en itke.
En pystynyt, oli kylmä.
Vien pikkuveljen lähitaloon lämmittelemään.
Ihmettelivät meitä, heikosti puettuja.
Pienen sisareni hautaansaattamispäivä.
On vaikea puhua, itkemättä, miten raskasta oli 9-vuotiaana, saattaa pikkusisarensa hautaan.
Seuraavana päivänä täytin 10 vuotta. Kukaan ei muistanut, ei sillä kai ollut enää väliä.
Vanhempamme olivat surreet kauan, sisaruksille ei ollut surussa tilaa.
Yhä itken, vaikka vuosia on jo kulunut kuusikymmentä.
Ilmoita asiaton viesti
Voi kuinka koskettava runo ja tuo kommenttisti kans.
Aavistan ehkä vähän tuntojasti ja tunnen jotaki sammaa, mie 11-vuotiaana seisoin 12-vuotiaan siskon haualla ja kuvista päättäen vanhempieni takana vuen nuoremman veljen kans ja se, miten olen aina muistanu kokemukseni siittä hetkestä, oli se, että miten äiti ja isä kestää. Nuorin siskoni oli 9 kk ja äiti sanoki, että ilman häntä, äiti ei ois jaksanu.
Kiitos tuosta runosta Mirjami, kosketti ja jotenki niin rehellinen ja tuli olo, että voisin kirjottaa joskus mieki jotaki siittä. Ja on monen itkun paikka ollu ja on edelleen.
Ilmoita asiaton viesti
Hilkka, kiitos palautteestasi!
Lasten kuolemalle menetys, on elämän raskaista raskain kokemus.
Sisarusten kokemukselle ei ole jäänyt/jää tilaa.
Sisaret surevat menettämäänsä, mutta jäävät helposti vanhempiensa surua lohduttamaan.
Ilmoita asiaton viesti
Just niin kävi meilekki, luulimme tai koimme pitävämme vanhempamme hengissä, ei meiltä kyselty vointia ja aikaki oli toinen, sillon ei sisaruksia aateltu ehkä mitenkhään.
Ilmoita asiaton viesti
En tiedä, ovatko ajat muuttuneet. On kuitenkin tärkeää, että lasten suru tunnistetaan, kuin aikuistenkin.
Itselleni jäi tunne, että riittää, kun vanhemmat surevat.
Lasten kokemukset tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin – useimmiten uuden menetyksen tai iän myötä.
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä ja voi voi, ees jonku aikusen kiltin ihmisen sois tosiaan huomioivan sisaruksen, ko sattuu jotaki, jopa että pääyttään siskon tai veljen haualle.
Ilmoita asiaton viesti
Sisaruus on minulle edelleen tietynlainen mysteeri, ja sellaisena se pysyykin. Kun pääsin näkemään omien lasteni yhteiselämää, oli peli usein yllättävän raakaa. Esikoispojastani tuli isoveli jo puolitoistavuotiaana, ja kaikki kolme tenavaa olivat parin vuoden ajan alle kouluikäisiä.
Isäni äiti oli syntynyt 1880-luvulla, ja silloin lapsikuolleisuus oli suurta. Sisarussarja oli pitkä, vaikka välistä menehtyi useita tyttäriä. Hämmästyttävintä näin jälkipolvien silmissä on, että kuolleen tytön nimi annettiin seuraavaksi syntyneelle tyttölapselle ikään kuin uutena yrityksenä!
Omien vanhempieni sukupolvikin joutui tottumaan sisarussarjojen surulliseen harvenemiseen. Isovanhempieni haudoissa lepää myös pikkulapsia, esimerkiksi 1920-luvulla vain pari vuotta elänyt Lauri, josta olisi ”vaihtoehtoisessa todellisuudessa” tullut minulle setä. Samoihin aikoihin äitini suvussa tapahtui vastaavaa: Anja-sisko menehtyi 5-vuotiaana, muistaakseni 1930-luvun alussa.
Ilmoita asiaton viesti
Veljeni kertoi, että häntä lohdutti, kun kuuli, että Maija on nyt taivaassa.
Myös isosisäni perheessä lapsia kuoli pienenä. En edes tiedä, mihin ovat haudatut. Ei heistä juurikaan puhuttu.
Sisaruus on, kuten toteat ’mysteeri’, jossa monenlaiset tunteet läikähtelevät. On myös vanhempien suosikkilapsia ja sitten heitä, joita ei koskaan kehuta.
Työssäni kohtasin monia, joiden elämässä sisaren menetys, on jättänyt trauman. Monet eivät ole uskaltaneet sen jälkeen sitoutua ja ihmettelevät, mistä se voi johtua.
Pikkusisareni oli kehitysvammainen. Hänelle kuolema 8-vuotiaana, oli tietynlainen vapautus elämän mahdottomuudesta. Silti, oli raskasta menettää hänet. Olinhan joutunut paljon olemaan hänen seuranaan ja seurannut pientäkin kehitystä, josta saattoi iloita.
Ilmoita asiaton viesti
Koskettava runo Mirjami.
Toi muistot pintaan ja kyynelet silmiin. Olin viisi, kun Vappuna näin sairaan pikkusiskoni vanhempieni vuoteella lakanalla peitettynä. Äidin uupuneet silmät.
Kotipahalle kokoonnuttiin hautaustilaisuuteen. Kai papin oli helpompi tulla meille, kun koko suvun lähteä Kirkolle.
En kestänyt, muistan juosseeni kesken kaiken turvaas ”pikkulaan”.
Me jatkettiin 3vuotiaan siskoni kanssa elämäämme. En muista yhtään miten asiaa käsiteltiin, en edes taivaspuheita.
Tällä pienellä oli tubi selkärangassa, häntä makuutettiin kipsikaukalossa, pelkona oli että kehittyisi kyttyrä selkään.
Voi äiti rakas mitä sait kestää olit niin kalpea ja hymytön.
Ilmoita asiaton viesti