Miten arvokas on "mittaamattoman arvokas"?

Viime viikolla uutisoitiin poikkeuksellisesta rikoksesta: savolainen metallinilmaisinharrastaja oli löytänyt harvinaisen viikinkiaikaisen hopearahan ja onnistunut saamaan sen tanskalaisen huutokaupan kaupattavaksi. Tässä kohti huutokauppa oli selvästi möhlinyt esineen alkuperän selvittämisen, koska Suomesta kaivettujen muinaisesineiden maastavienti saati myyminen on laitonta ilman Museoviraston lupaa. Pahaksi onnekseen löytäjä oli kuitenkin esitellyt löytöään Aarremaanalla.com-ryhmän Facebook-sivuilla, ja löytö päätyi viranomaisten tietoon. Tulli takavarikoi rahan ja löytäjää vastaan on nostettu syytteet, joissa poikkeuksellisesti vaaditaan ehdollista vankeusrangaistusta.

Puolalaisia arkeologeja käyttämässä metallinilmaisinta. Kuva: Ústav archeologie
a muzeologie Filozofické fakulty Masarykovy univerzity/Wikimedia Commons
.

En ole edes uskaltanut lukea iltapäivälehtien kommenttiketjuja, mutta vanhasta kokemuksesta arvaan, ettei muinaismuistolain noudattaminen saa niissä paljon kannatusta. Samanlaisia mukinoita on kuulunut joiltakin Aarremaanalla.comin käyttäjiltä, vaikka suurin osa keskustelijoista ymmärtää hyvin, miksi muinaismuistoja pitää suojella. Jotkut metallinetsinharrastajat tuntuvat kuitenkin harrastavan vain dollarinkuvat silmissä: jos kerran minä löydän muinaisen esineen, miksen saisi myydä sitä kovaan hintaan ulkomailla?

Olen kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, mutta jatkan vähän lisää: jos ajatellaan puhtaasti itsekkäästä ansionäkökulmasta, Museovirastosta saa paremman rahallisen korvauksen kuin laittomia teitä. Tämä tuntuu menevän monelta marisijalta ohi, ja varmaan osittain siksi, että media tekee karhunpalveluksen puhumalla "mittaamattoman arvokkaista" löydöistä. Arkeologiassa "mittaamattoman arvokas" tarkoittaa yleensä sitä, että löytö tuottaa huomattavasti lisätietoa muinaisten ihmisten elämästä, mutta se ei tee löydöstä rahallisesti arvokasta. Useimmat arkeologiset löydöt ovat huonokuntoisia, rikkonaisia esineitä, jotka tulevat tuhoutumaan ilman ammattimaista konservointia, joka puolestaan maksaa rahaa.

Mutta niihin korvauksiin: muinaismuistolain mukaan muinaisesineen löytäjä voi joko lahjoittaa löytönsä Museovirastolle tai tarjota sen lunastettavaksi kohtuullista korvausta vastaan. Kohtuullinen korvaus tarkoittaa jalometalliesineiden kohdalla vähintää 125 % esineen metallin arvosta, mutta yleensä korvaukset ovat tätä korkeampia. Museovirasto on maksanut esimerkiksi viikinkiaikaisista hopearahoista huomattavasti rahojen markkina-arvoa korkeampia korvauksia: esimerkiksi nettihuutokaupoista viikinkiaikaisen dirhemin voi ostaa parilla kympillä, kun Museoviraston minimikorvaus on 45 euroa. Huomautettakoon myös, että korvauksen määrä on viranomaispäätös, josta voi valittaa hallinto-oikeuteen, mikäli se ei täytä lain vaatimusta kohtuullisesta korvauksesta.

Käydyssä keskustelussa on voivoteltu Museoviraston löytöjen lunastukseen käytettävän määrärahan pienuutta. Tässä asiassa jokainen kansalainen voi kuitenkin yrittää vaikuttaa itse: opetus- ja kulttuuriministeriö laatii Museoviraston budjetin, joten parempaa rahoitusta kulttuuriperinnön suojeluun haikailevat voivat ottaa yhteyttä opetusministeriin, tehdä kansalaisaloitteen ja miettiä, keitä eduskuntaan äänestävät. Museoviraston politiikka heijastelee aina myös laajempia yhteiskunnallisia arvoja.

Tämän kaiken jälkeen toivon, ettei kukaan lähde ehdoin tahdoin rahan perässä etsimään muinaisesineitä ikään kuin tämä olisi työ, josta pitäisi palkita rahallisesti. Aika harvassa harrastuksessa logiikka menee niin päin, että harrastuksesta pitäisi saada rahaa. Metallinilmaisinharrastajat tekevät mittaamattoman arvokasta työtä Suomen muinaisuuden kartoittamisen eteen, mutta tässä työssä itsekeskeiset tavoitteet eivät saisi kiriä kulttuuriperinnön etujen ja lainsäädännön ohi.

mullanaltablogi

Raisiolainen arkeologi, keskiajantutkija ja tietokirjailija

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu