Museovirasto leikkausten kohteeksi
Eilen saatiin kuulla ikävä uutinen, että Museovirastoon kohdistuu leikkauksia, jotka johtavat irtisanomisiin ja lomautuksiin. Tulevan vuoden budjetissa Museovirastoon kohdistuu lähes 900 000 euron leikkaus.
Mitä tämä nyt sitten tarkoittaa, ja mitä siitä pitäisi ajatella? Viestinä tämä kertoo selkeästi nykyisen hallituksen arvopohjasta, johon oman historian, arkeologian ja kulttuuriperinnön arvostus ei näytä kuuluvan. Käytännössä tämä tarkoittaa irtisanomisia noin 10 % Museoviraston henkilökunnasta. Museoviraston erikoisuus on, että sen hallintaan kuuluu kalliita ja kansallisesti arvokkaita kiinteistöjä, kuten Hämeen linna, Olavinlinna, Louhisaaren kartanolinna ja Kansallismuseo. Koska niistä on mahdotonta karsia, leikkaukset kohdistuvat henkilöstöön ja sitä kautta Museoviraston kykyyn suorittaa tehtäväänsä tutkia, säilyttää ja hoitaa Suomen aineellista kulttuuriperintöä.
Suomen Kansallismuseo on Museoviraston alaisuudessa toimivista museoista ikonisin, mutta vain yksi monista kalliista arvokiinteistöistä. Kuva: Public domain. |
Tilanne on nurinkurinen siihenkin nähden, että juuri nyt Museovirastolla on suuria kuluja Kansallismuseon peruskorjauksesta ja laajentamisesta, ja tällä hetkellä käsittelyssä oleva uusi muinaismuistolaki tulee vain entisestään lisäämään Museoviraston tehtäviä, joita tullaan siis tekemään kutistuvilla resursseilla. Museovirastoa kuritettiin jo kymmenen vuotta sitten leikkauksilla, joiden seurauksena virasto irtisanoi 40 % henkilöstöresursseistaan. Museovirasto toimii siis jo nyt ennen tulevia leikkauksia "laihasti trimmattuna", kuten viraston pääjohtaja Tiina Merisalo kuvaili leikkauksia koskevassa tiedotteessa.
Näin ohuella henkilökunnalla olen huolissani monesta asiasta: pystyykö Museovirasto tulevaisuudessa huolehtimaan viranomaistehtävistään ja aidosti valvomaan, ettei maankäyttö ja rakentaminen tuhoa korvaamattomia muinaisjäännöksiä? Miten virasto tulee selviämään tuhansista kansalaisten vuosittain ilmoittamista muinaislöydöistä, jotka ovat jo nykyisellään ruuhkautuneet eriyisesti metallinilmaisinharrastuksen takia? Mistä löytyvät resurssit löytöjen konservointiin? Pystytäänkö löytäjille maksamaan jatkossa lain edellyttämiä löytöpalkkioita? Entä miltä Suomen muinaisjäännösten hoito ja esimerkiksi opaskyltitykset näyttävät leikkausten jälkeen? Muinaisjäännösten hoitoyksikkö lakkautettiin jo yli kymmenen vuotta sitten, ja sinä aikana monet tärkeätkin muinaiskohteet ovat valitettavasti saaneet pusikoitua. Tilalle on sitoutettu kansalaisia, mutta nähdäkseni Suomen muinaisjäännösten pitäminen saavutettavina ei voi olla yksinomaan kansalaisten innostuksen varassa.
Kansalaisten vuosittain ilmoittavat tuhannet metallinilmaisinlöydöt vaativat Museovirastolta paljon käsittelevää henkilökuntaa. Miten leikkaukset vaikuttavat esineiden vastaanottamiseen ja säilyttämiseen? Onko vaarana, että käsittelyjonojen pituus rohkaisee harrastajia olemaan ilmoittamatta löytöjään, kuten laki vaatii? Kuvassa metallinilmaisinlöytö Nokialta. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo, CC BY 4.0. |
En ole ennustaja, mutta yhtenä mahdollisena leikkauskohteena näyttäytyy Museoviraston arkeologiset kenttäpalvelut. Jos Museoviraston kaivaustoiminta päätyisi saksittavaksi, eräs vaihe arkeologisen kenttätutkimuksen historiassa Suomessa tulisi päätökseensä: vuosikymmenten ajan Museovirasto ja sitä edeltänyt Muinaistieteellinen toimikunta oli pääasiallinen arkeologisten kaivausten toteuttaja Suomessa ennen kuin ala avautui laajemmmin kilpailulle 2000-luvulla.
Olen lukuisia kertoja kuullut jupinaa siitä, miksei Museovirasto tutki sitä tai tätä, miksi löytöilmoitusten käsittelyssä kestää niin paljon, tai miksi löytöpalkkioihin ei ole varattu tarpeeksi resursseja. Joka kerta olen sanonut, että jokainen meistä voi itse vaikuttaa tähän äänestämällä poliitikkoja, jotka kokevat yhteisen menneisyytemme vaalimisen tärkeäksi. Nyt ehkä nähdään, kuinka käy, kun vallan käytävillä puhaltavat toisenlaiset tuulet. Ymmärrän täysin tarpeen nipistää resursseja sieltä, missä nipistettävää on, mutta onko Museoviraston valmiiksi leikelty toiminta oikea paikka säästää?
Tavallaan museoviraston luonteen takia en ymmärrä enkä hyväksy laajamittaisia laajennuksia toiminnassa mm. rakentamisena. Museovirasto on museovirasto, joka on säilyttämässä ajan patinaa eikä pöyhkeilemässä nykyisillä ideoilla ja tuottamuksilla.
Olen pitkään surrut sitä, että ihana Kansallismuseon piha on repimisen kohteena ja sen suurenmoiset rakkaat puut on kaadettu. Ehkäpä tässä tapauksessa on ihan oikein supistaa ylileveää toimintaa sopivimpiin mittoihin.
Ilmoita asiaton viesti
En itsekään ole aivan innoissani Kansallismuseon harmonisen kokonaisuuden ronkkimisesta uudisrakennuksella ja vanhojen puiden kaatamisella. Vaikka uudisrakennus on yksittäinen kallis investointi, se on kuitenkin kertaluontoinen, ja Museoviraston varsinaiset kulut tulevat kalliista rakennuskannasta (josta Museovirasto joutuu maksamaan vuokraa Senaatti-kiinteistöille ja Metsähallitukselle) ja henkilöstökuluista. En usko, että Museoviraston valmiiksi höylätyssä henkilökunnassa olisi oikeasti supistamisen varaa, että Museovirasto voi suoriutua lain määräämistä viranomaistehtävistä.
Ilmoita asiaton viesti
Kansallismuseon, kuten monen muunkin museon ongelmana ei ole puute rahasta. Puutetta on siitä, mitä tarjota ihmisille. Ei mitään. Jos museon palveluja kysyttäisiin ja niille olisi tarvetta sillä hinnalla mikä niiden tuottamiseen kuluu, ei ongelmia olisi. Rahaa olisi kaapit täynnä.
Ilmoita asiaton viesti
Museoviraston alaisuudessa toimii 16 museokohdetta, keskiaikaisista linnoista taiteilijakoteihin, Kansallismuseon ja Tamminiemeen, ja minun nähdäkseni tarjontaa kyllä riittää. Tämä ei nyt kuitenkaan ole keskeinen kysymys, koska leikkaukset kaikella todennäköisyydellä eivät kohdistu museotoimintaan vaan viranomaistoimintaan. Juuri mikään museo ei muuten kata toimintansa kuluja pääsymaksutuloilla, vaan taustaorganisaatio (kunta, kaupunki tai säätiö) varmistaa museoiden taloudelliset toimintaedellytykset.
Ilmoita asiaton viesti
Huhtikuussa vierailin Olavinlinnassa, ja totesin tarjolla olevan opastettu linnakierros. Ilmoittauduin mukaan, ja määräaikana lähdettiin liikkeelle, opas ja – minä.
Yksilöllinen perehdytys keskiaikaisen linnan vaiheisiin tuntui todella, Riikka Purran sanoin, ”kulttuuriluksukselta”, joka varmaankaan sinänsä ei ”kannattanut”, vaikka olinkin pääsylippuni maksanut.
Pitäisikö Olavinlinnan käyttökustannuksista leikata saksilla tai peräti keskiaikaisella lyömämiekalla niin, ettei kevättalvisia yhden vieraan kierroksia enää järjestettäisi?
Ilmoita asiaton viesti
Museot puuhaavat asioita omissa kuplissaan eivätkä saa kalliisti tuottamiaan sisältöjä potentiaalisten asiakkaiden tiedoksi tai jos saavatkin, eivät saa niistä katetta. On nimittäin niin, että pääsylipun hinta on aina liian matala sisällön tuotantokustannuksiin nähden sekä se, että keskimäärin yli puolet kävijöistä tulee katsomaan näyttelyt joka tapauksessa ilmaiseksi. Mediat kirjoittavat, että ”Kansallismuseoon oli valtava ryysis”. Juu. Mutta siitä koitui vain helvetisti menoja. Museoiden kulurakenne on lisäksi aivan liian raskas: palkka- ja kiinteistökulujen osuus menoista on käytännössä ehkä 80 prosenttia, mikä on aivan liian paljon. Kun pääsymaksuilla kerätään tuloista kymmenisen prosenttia, näkee sokea Reettakin, ettei yhtälö voi toimia vaikka museoiden pääsylippujen hinnat ovat nousseet jyrkemmin kuin kuluttajahinnat keskimäärin. Yhtälö vain ei ilman julkista rahaa, jota joka vuosi tarvittaisiin lisää ja lisää, toimi. Onkin kohtalon irvokasta leikkiä, että museoiden talous on tilastollisesti sitä huonommassa kunnossa, mitä aktiivisempaa niiden näyttelytoiminta on. Revi siitä sitten.
Ilmoita asiaton viesti