Onko joulu pakanallinen juhla?

Joulu on ollut aina vuodenkierron suosikkijuhliani, ei vähiten sen vuoksi, että joulunvietto pitää sisällään eri-ikäisiä perinteitä eri vuosikymmeniltä ja -sadoilta. Samalla salaperäisen talonpoikaismenneisyyden romantisoimiselle perustuva joulu kääntää katseet menneisyyteen. Tänä syksynä on käyty erityisesti keskustelua joulun kristillisyydestä tai pakanallisuudesta, kun Uskonnottomat Suomessa ry. teki kantelun koulujen joulujuhlien viettämisestä kirkoissa. Yhtenä perusteena kantelulle yhdistyksen puheenjohtaja Kaisa Robbins perustelee joulun olevan alun perin pakanallinen sydäntalvenjuhla. Mutta onko joulu todella pakanallinen juhla?
Vanha Joulu-ukko ratsastaa joulupukilla Robert Seymourin
kirjakuvituksessa 1836. Joulupukki oli hyvää vauhtia muotoutumassa
Yhdysvalloissa eurooppalaisten perinteiden pohjalta. Wikimedia Commons.

Nykyisin Suomessa vietettävän joulun voi nähdä olevan yhdistelmä esikristillisiä ja kristillisiä sekä myöhemmin pakanallistuneita, mutta kristinuskosta peräisin olevia elementtejä. Gregoriaanisessa kalenterissa joulu ajoittuu talvipäiväseisauksen tienoille, jolloin pohjoisella pallonpuoliskolla on vuosituhansien ajan juhlittu vuoden taitetta ja valon paluuta. Tästä perinteestä todistaa muun muassa Stonehengen ja useiden muiden neoliittisten megaliittimonumenttien suuntaaminen sekä kesä- että talvipäivänseisauksen auringonnousuihin. Joulun liittyminen juuri talvipäivänseisaukseen on kuitenkin epäsuoraa.
Stonehenge ennen auringonnousua. Kuva: Wikimedia Commons.
Kristillisen joulun päivämäärä ei ole aivan itsestäänselvä, koska varhaisessa kirkossa joulua vietettiin paikoin 6. tammikuuta, paikoin 25. joulukuuta. Ainakin osa kristityistä vietti joulua 25. joulukuuta kuitenkin jo 200-luvulla jaa. Miikka Niiranen on avannut joulun ajankohdan historiaa loistokkaassa artikkelissaan Areiopagissa: joulun ajankohta saattoi kristityillä juontua Kristuksen sikiämisestä 25.3., eikä toisin päin. Vasta keisari Aurelianus julisti vuonna 274 jaa. Voittamattoman auringon eli Sol Invictuksen kultin yhdeksi Rooman virallisista uskonnoista, ja samalla auringon juhlapäiväksi määrättiin 25. joulukuuta. Tämä liittyi mitä suurimmalla todennäköisyydellä talvipäivänseisaukseen, mutta on myös ehdotettu, että päivämäärä olisi ollut tietoinen vastaveto kasvavalle kristittyjen lahkolle. Joka tapauksessa kristityt viettivät jo aiemmin joulua samana päivänä.
Suomesta ei ole mitään tietoa erityisestä talvipäivänseisauksen esikristillisestä juhlimisesta – joulusanaston ja perinteiden perusteella joulu on lainattu Suomeen vasta keskiajalla kristillisenä juhlana. Joulun nykyinen nimi on kuitenkin ehdottomasti esikristillinen, eikä joulu saanut Pohjoismaissa koskaan kristillistä nimeä, kuten englannin Christmas. Sana "joulu" on samaa juurta kuin "juhla", ja se on peräisin germaaniselta kielialueelta. Varhaisin todiste nimestä on 300-luvulta jaa., jolloin gootit käyttivät joulukuusta nimetä fruma jiuleis. Suomessa joulukuu oli vielä keskiajalla ja 1500-luvulla nimeltään talvikuu, ja joulun merkityksen kasvaessa nimitys vaihtui. Vielä keskiajalla suomalaisten talonpoikien tärkein vuodenvaihteen juhla oli satokauden päättänyt kekri. 
Saagakirjailija Snorre Sturluson kirjoitti 1200-luvulla Heimskringla-saagassaan esikristillisestä joulunvietosta, johon kuului keskeisesti oluen juominen ja jumalille uhraaminen. Snorrin mukaan joulua vietettiin kuitenkin alun perin keskitalvella, ja vasta kristillisestä vaikutuksesta 900-luvulla se siirtyi nykyiselle paikalleen. Täytyy myös muistaa, että keskiajalla joulu ei ollut talvipäivänseisauksen aikaan: juliaaninen kalenteri oli jättänyt 1300-luvulle tullessa noin kymmenen päivää, ja talvipäivänseisaus osui Lucian ja Annan päivien välille (13.–15.12.). Sen vuoksi keskiajan Pohjolassa Lucian päivästä tuli tärkeä valon lisääntymisen merkkipäivä, joka säilytti merkityksensä, vaikka gregoriaaninen kalenteri otettiin Ruotsissa käyttöön 1700-luvulla. Joulunvieton rantautuessa Suomeen keskiajalla kyseessä ei siis ainakaan enää ollut talvipäivänseisaukseen liittynyt juhla.
Tamperelainen joulukuusi vuonna 1901. Kuva:
Museokeskus Vapriikki (CC BY 4.0).
Entä sitten ne jouluperinteet? Vaikka joulukuuset on haluttu usein liittää esikristilliseen puiden palvontaan, tälle ei ole mitään perustetta. Joulukuusiperinne syntyi vasta myöhäiskeskiajalla, eikä ole mitään syytä pitää sitä pakanallisena: sen esikuvina ovat todennäköisesti joulun aikaan esitettyjen mysteerinäytelmien kuuset, jotka esittivät paratiisin hyvän ja pahan tiedon puuta – elämänpuuaihetta näkyy paljon maalattuna keskiaikaisten kivikirkkojen seinille. 
Englannissa ja saksalaisella kulttuurialueella esitettiin joulunaikaan näytelmiä syntiinlankeemuksesta, ja säilyneissä näytelmäohjeissa mainitaan omenoilla koristeltu puu. Talvisaikaan oli luontevinta käyttää ikivihreää havupuuta. Joulukuusia pystyttivät killat ja ammattikunnat, jotka myös järjestivät mysteerinäytelmiä: leipurikisällien ammattikunta pystytti Freiburgissa piparkakuilla ja öyläteillä koristetun joulukuusen 1419, Tallinnan raatihuoneelle pystytettiin joulupuu 1441 ja Riian Mustapäiden kilta pystytti joulukuusen 1510. Mainintoja joulukuusista on 1500-luvulta pitkin saksalaista kulttuuripiiriä, ja hiljalleen kuusesta tuli nimenomaan osa protestanttista jouluperinnettä, vastineena katoliselle seimiasetelmalle.
Perinteinen joulupukki Tukholmassa vierailulla 1910-luvulla.
Kuva: Wikimedia Commons.
Joulupukkia voi tuskin pitää kristinuskon värittämänä aasajumalana, vaikka näin internetissä väitetään. Viikinkimytologiassa Thor kyllä lensi kahden pukin vetämissä vaunuissa ja Odin oli vanha, parrakas mies, mutta siihen yhteydet loppuvat. Kansainvälisen joulupukkiperinteen taustalla on kristillinen Myran piispa Pyhä Nikolaus, jonka muistopäivä on 6. joulukuuta – jälkimmäinen näkyy erityisesti pukin englannin- ja hollanninkielisissä nimissä Santa Claus ja Sinterklaas, joiden pohjalla on latinankielinen Sanctus Nicolaus. Pohjolaan lahjoja jakeleva pukki saapui vasta 1800-luvulla, ja hahmo yhdistyi joulun tienoilla kiertäneisiin naamiohahmoihin, etenkin pukinhahmoiseen joulupukkiin, jonka nimi siirtyi suoraan uudelle tulokkaalle. Alkuperäiset joulupukit saattoivat juontua jo pakanallisina aikoina suoritetuista vuohiuhreista, mutta kierteleviin pukkeihin vaikutti myös Keski-Euroopan Krampus-hahmo.
Muutkin pyhimykset liittyvät joulun aikaan, etenkin protomarttyyri Stefanos, jota muistetaan Tapaninpäivänä 26. joulukuuta. Keskiaikaisen kansanperinteen mukaan Tapani oli Herodeksen tallirenki ja siis hevosten suojelija, ja Tapaninpäivään liittyi rekiajeluiden lisäksi erityisesti miesten lauluja, kiertueita ja Tapaniksi pukeutumista. Mikael Agricolan Dauidin Psalttarin (1551) hämäläisten ja karjalaisten luettelossa mainitaan viljanjumalat Rongoteus ja Virankannos, joiden Martti Haavio on osoittanut olevan pakanallistuneet versiot Pyhistä Tapanista ja Johanneksesta, joiden päivinä joulun jälkeen siunattiin kirkossa vilja.
Jouluateria Faltineilla Helsingissä 1909. Museovirasto (CC BY 4.0).
Joulupöytä on melkoinen kerrostuma eri-ikäisiä ruokia, joista vanhimmat ajoittuvat keskiajalle. Suurin osa perinteisistä jouluruoista on kuitenkin melko uusia, ja joulukinkku on löytänyt tiensä suomalaiseen joulupöytään vasta 1900-luvulla. Jos kaikki uustulokkaat riisutaan pois, nykyisistä jouluruoista keskiaikaan palautuvat ohrapuuro ja lipeäkala. Islannissa kinkku kuului jo esikristilliseen aikaan joulun viettoon, mutta Suomessa sillä ei ole samanlaista historiaa. Joulupöydän liha oli perinteisesti lammasta. Laatikkoruoat ovat syntyneet vasta 1800-luvulla. Jo muinaisista ajoista juhlajuoma on tietenkin ollut ollut, ja esimerkiksi 1100-luvun Norjassa laki määräsi ankaran sakon uhalla jokaista panemaan jouluolutta ja siunaamaan sen jouluna Kristuksen ja Neitsyt Marian kunniaksi – tapa juoda juhlaolutta on tietenkin paljon kristinuskoa vanhempi, mutta laki varmisti, ettei olutmaljoja enää kilistelty pakanajumalten kunniaksi.
Lyhyestä virsi kaunis: suomalaista joulun juhlintaa on mahdotonta irrottaa kristillisestä kontekstista, ja on väärin sanoa, että joulu olisi suoranaisen pakanallinen juhla, vaikka se pitää sisällään myös esikristillisiä elementtejä nimeään myöten. Toisaalta monet jouluperinteet ovat helposti mukautuvia: esimerkiksi joulukuusi paratiisin puun symbolina on tuskin niin alleviivaavan kristillinen, ettei sitä voisi käyttää uuspakanallisena tai maallisena joulukoristeena. Kaikkein vanhin jouluperinne on varmasti oluenjuonti, joka on säilyttänyt asemansa, vaikka uskonnot ovat vaihtuneet. Siispä kippis, ja hyvää joulua!
Lisälukemistoa:
Brunner, Bernd 2012: Inventing the Christmas Tree. New Haven: Yale University Press.
Haavio, Martti 1959: Karjalan jumalat. Uskontotieteellinen tutkimus. Helsinki: WSOY. 
Vilkuna, Kustaa 1994: Vuotuinen ajantieto. Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Helsinki: Otava.
mullanaltablogi

Raisiolainen arkeologi, keskiajantutkija ja tietokirjailija

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu