Oppikirja osa 1: Menneisyyden lähteillä

Työryhmän kanssa kirjoittamani Suomen esi-
ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen
osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Kirja olisi tarjonnut oppikirjoista ajantasaisimman
katsauksen Suomen vanhimpaan historiaan ja sen monitieteiseen
tutkimukseen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon,
julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet
Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät
tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Normal
0

21

false
false
false

FI
JA
X-NONE

/* Style Definitions */
table.MsoNormalTable
{mso-style-name:"Normaali taulukko";
mso-tstyle-rowband-size:0;
mso-tstyle-colband-size:0;
mso-style-noshow:yes;
mso-style-priority:99;
mso-style-parent:"";
mso-padding-alt:0cm 5.4pt 0cm 5.4pt;
mso-para-margin-top:0cm;
mso-para-margin-right:0cm;
mso-para-margin-bottom:8.0pt;
mso-para-margin-left:0cm;
line-height:107%;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:11.0pt;
font-family:"Calibri",sans-serif;}

Osa 1. Menneisyyden lähteillä

Arkeologinen kaivaus on arkeologien tärkein tapa hankkia tietoa menneisyyden aineellisesta kulttuurista ja ennen meitä eläneistä ihmisistä. Kuvassa on viikinkiaikaisen asuinpaikan kaivauksia Pirkkalan Tursiannotkossa. Kuva: Saana Säilynoja/Tampereen museot. CC BY 4.0.

Miten tutkijat voivat tietää,
minkälaista elämä oli viisisataa tai kymmenen tuhatta vuotta sitten? Kaukaiseen
menneisyyteen ei ole mahdollista palata haastattelemaan ihmisiä tai
havainnoimaan tapoja, vaatteita, rakennuksia ja asuinympäristöjä. Historiantutkijat
ja arkeologit voivat kuitenkin esittää menneisyydestä tulkintoja säilyneiden lähteiden perusteella. Lähde voi olla
mitä vain menneisyyden todellisuudesta kertovaa, kuten arkeologinen esinelöytö,
laivan hylky, siitepölyhiukkanen, tekstilähde tai kokonainen, vuosituhansia
jatkuneen ihmistoiminnan muokkaama maisema.

Nykyisen Suomen alueella on asunut
ihmisiä heti viimeisen jääkauden jäätiköiden sulamisesta lähtien, noin
10 900 vuotta. Suurin osa tämän jälkeisestä ajasta on aikaa ennen
kirjallisia lähteitä, siis esihistoriaa.
Mitä kaukaisempaa menneisyyttä tarkastellaan, sitä satunnaisempia jälkiä siitä
on jäljellä. Monet menneisyyden ilmiöt ovat kadonneet kokonaan, eikä niistä voi
saada tietoa: esimerkiksi suurin osa kivikautisista puu-, nahka- ja luuesineistä
on maatunut olemattomiin, joten tutkijoiden täytyy tehdä tulkintoja hyvin
hajanaisten jäänteiden ja pohjalta. Tarkalla tieteellisellä tutkimuksella
pienetkin todistuskappaleet ja löydöt voivat kuitenkin täydentää käsitystämme
kaukaisesta menneisyydestä. Erityisesti kolme tieteenalaa voivat tuottaa tietoa
Suomen asutuksen varhaisvaiheista: nämä tieteenalat ovat arkeologia, genetiikka
ja kielitiede.

Arkeologia tutkii menneisyyden aineellisia todisteita

Meriarkeologit tutkivat vedenlaisia kohteita, kuten laivanhylkyjä. Kuvassa arkeologi dokumentoi vuonna 1789 Inkoon edustalle uponnutta venäläistä sotalaivaa. Suomen rannikko on täynnä laivanhylkyjä, jotka säilyvät hyvin Itämeren kylmissä olosuhteissa. Kuva: Minna Koivikko/Museovirasto. CC BY 4.0.

 Arkeologit tutkivat menneisyyden
ihmisten jättämiä aineellisia jälkiä, kuten asumusten jäänteitä, hautapaikkoja
ja hukattuja ja tarkoituksella kätkettyjä esineitä. Arkeologia pyrkii tekemään
perusteltuja tulkintoja menneisyydestä aineellisten todisteiden pohjalta ja esittämään
syitä arkeologisessa aineistossa näkyville muutoksille. Usein arkeologit
kaivavat tutkimusaineistonsa tieteellisesti
esiin maan tai veden alta, mutta arkeologit voivat tutkia myös esimerkiksi
muinaisjäännösten levintää tai historiallisen ajan rakennuksia, kuten
keskiaikaisia kivikirkkoja.

Arkeologian tärkeimpiä kysymyksiä
on, miten vanha jokin ilmiö, rakenne tai esine on. Tutkijat ovat kehittäneet
useita erilaisia tapoja vastata tähän kysymykseen. Ajoitusmenetelmät voidaan
jakaa suhteellisiin ja absoluuttisiin ajoituksiin:
suhteelliset ajoitukset paljastavat asian iän suhteessa johonkin muuhun
ilmiöön, kun taas absoluuttiset ajoitukset paljastavat asian tarkan iän
kalenterivuosissa. Suhteellista ajoittamista on esimerkiksi se, että maaperässä
alempana olevan maakerroksen täytyy olla vanhempi kuin sen yläpuolella olevat
kerrokset. Eri aikoina on myös käytetty erilaisia esineitä, ja esinetyyppien
kehitystä on voitu seurata tutkimalla esimerkiksi eriaikaisissa haudoissa
esiintyviä hautalahjoja tai eri-ikäisiltä asuinpaikoilta löytyneitä
keramiikkatyyppejä. Tätä esineiden muotokieleen perustuvaa ajoitusta kutsutaan typologiaksi.

Absoluuttisia ajoituksia ovat
esimerkiksi puulustoajoitus eli
dendrokronologia ja radiohiiliajoitus.
Puulustoajoitus perustuu sille, että puut kasvattavat joka vuosi uuden
vuosirenkaan. Samaan aikaan samalla alueella kasvaneilla saman puulajin puilla
on identtiset vuosirenkaat, jotka ovat ikään kuin yksilöllinen sormenjälki. Kun
arkeologisen puunäytteen vuosilustoja verrataan tunnettuihin vanhojen puiden
sarjoihin, voidaan päätellä jopa vuoden tarkkuudella, milloin puu on kaadettu.
Radiohiiliajoitus puolestaan perustuu siihen, että kaikessa elollisessa on
hiilen radioaktiivista C14-isotooppia. Radioaktiivinen hiili hajoaa ajan saatossa
typeksi, ja mittaamalla radioaktiivisen hiilen ja typen suhde orgaanisessa
näytteessä, kuten luussa, voidaan selvittää, milloin eliö on kuollut.

Genetiikka vastaa kysymykseen ”mistä me tulemme?”

Arkeologit löytävät kivikautisilta asuinpaikoilta toisinaan purupihkaa, koivun tuohesta valmistettua tervamaista ainetta. Sitä käytettiin liimana esimerkiksi nuolenkärjen kiinnittämiseen puuvarteen. Tätä varten aine täytyi pehmittää pureskelemalla, ja toisinaan purupihkassa näkyy kivikauden ihmisen hampaanjälkiä. Muinaisgeneetikot pystyvät nykyään eristämään kivikauden ihmisten perimää purupihkasta. Nämä purupihkan palat ovat löytyneet Lapualta. Kuva: Museovirasto. CC BY 4.0.

Genetiikka tutkii sekä muinaisten,
arkeologisesti löydettyjen ihmisyksilöiden että nykyisten elävien
ihmispopulaatioiden perimää. Ihmisten perimä kertoo menneisyyden
muuttoliikkeistä, väestöhistoriasta ja kulttuurien yhteyksistä. Viime vuosina
muinais-DNA:n
tutkimus on muun muassa ratkaissut vanhan arkeologisen kysymyksen
maanviljelyksen leviämisestä: toiset arkeologit olivat esittäneet
maanviljelyksen levinneen kivikaudella Lähi-idästä Eurooppaan taitojen ja
tekniikoiden välittymisenä, kun taas toiset olivat olettaneet taidon liittyneen
maanviljelysväestön siirtymiseen Eurooppaan. Genetiikan tulosten pohjalta on
selvää, että kivikaudella Eurooppaan on levittäytynyt Aasiasta maataloutta
harjoittanut muuttoaalto, joka on syrjäyttänyt ja sulauttanut Euroopan
vanhemmat metsästäjä-keräilijäväestöt itseensä.

Suomessa muinais-DNA-tutkimuksen
haasteena on, että palamaton luu säilyy Suomen maaperässä heikosti, ja yli
tuhat vuotta vanhoja ihmisluita löytyy vain poikkeuksellisissa olosuhteissa.
Suomen muinaisesta väestöstä on kuitenkin mahdollista tehdä arvioita lähialueilta
tutkittujen näytteiden perusteella. Esihistorian aikana eläneiden ihmisten
perimää on myös tekniikan kehittyessä onnistuttu eristämään muun muassa
maanäytteistä ja kivikautisilta asuinpaikoilta löytyneestä purupihkasta.

Kielitiede pureutuu elävien kielten esihistoriaan

Kielitiede tutkii kielien kehitystä
ja sukulaisuussuhteita. Kirjoitettua historiaa edeltävien aikojen suhteen
kielitiede nojaa vahvasti arkeologiaan: muinaisten innovaatioiden käyttöönotto
antaa takarajan monien sanojen lainautumiselle. Esimerkiksi indoeurooppalaisten
kielten yhteinen hevosiin ja pyörään liittyvä sanasto osoittaa, että nämä
kielet ovat levinneet vasta hevosen kesyttämisen ja pyörän keksimisen jälkeen.
Indoeurooppalaiset kielet ovat nykyään maailman levinnein kieliryhmä, johon
kuuluvat muun muassa germaaniset, balttilaiset, slaavilaiset ja indoiranilaiset
kielet. Samoin muista kielistä suomeen otetut lainasanat kertovat, milloin
suomen puhujat ovat olleet kosketuksissa muihin kieliryhmiin.

Kivikaudella Suomen alueella
puhutuista kielistä ei tiedetä käytännössä mitään, mutta ne eivät olleet sukua
myöhemmille suomalais-ugrilaisille kielille, kuten suomelle, saamelle ja
virolle. Nykyisen käsityksen mukaan suomalais-ugrilaisten kielten kantamuoto,
kantaurali, syntyi nykyisen Venäjän alueella noin 2000 eaa. Se alkoi levitä
alkuperäiseltä puhuma-alueeltaan länteen ja muodostui Itämeren ympäristössä
Itämeren suomeksi pronssikaudella, noin 1000 eaa. Kantasuomi ja kantasaame
erosivat itämerensuomesta rautakauden taitteessa, noin 500 eaa. Saamen kielet
levisivät Suomen alueen valtakieliksi, kunnes suomalainen kielimuoto alkoi
syrjäyttää niitä rautakauden (500 eaa. – 1200 jaa.) kuluessa.

Kirjalliset lähteet puhuvat menneisyyden ihmisten omalla äänellä

Keskiajan Suomesta on säilynyt tuhansia asiakirjalähteitä, joista monet ovat erilaisia kauppa- ja lahjoituskirjoja. Tässä 23. helmikuuta 1452 päivätyssä ruotsinkielisessä kauppakirjassa Pyhtään pappi Karl Odygd myy Naantalin birgittalaisluostarille Maskussa sijaineen maatilansa. Asiakirjan pohjalta voi tutkia esimerkiksi keskiajan hengellistä kulttuuria, maaomistuksia, kieltä tai esimerkiksi sinettitaidetta. Kuva: Riksarkivet. CC BY 4.0.

Monet historiantutkijat ovat halunneet pitää
roomalaisen historioitsija Tacituksen Germania-teoksessaan
(98 jaa.) mainitsemaa fenni-kansaa kuvauksena suomalaisista tai saamelaisista, mutta kuvauksen yhdistäminen mihinkään myöhemmin tunnettuun etnisyyteen on epävarmaa.
Varsinaisesti Suomea koskevat kirjalliset lähteet alkavatkin vasta
keskiajalta, 1100-luvulta. Varhaiselta keskiajalta säilyneet Suomea koskevat
lähteet ovat lähes yksinomaan kirkollisia ja hyvin hajanaisia, ja vasta
1300-luvulta eteenpäin historiantutkijoilla on käytettävissään kattavampaa
lähdeaineistoa.

Kaiken kaikkiaan keskiajan Suomesta
on säilynyt reilut 6 000 kirjallista lähdettä, osa alkuperäisinä
asiakirjoina ja huomattavasti suurempi osa keskiajalla ja myöhemmin tehtyinä
kopioina. Yksi tärkeimpiä Suomen keskiajan lähdekokonaisuuksia on Turun
tuomiokirkon Musta kirja,
1400-luvulla laadittu kopiokirja, johon on kopioitu kirkon tärkeinä pitämiä
asiakirjoja. Varhaisimpien lähteiden kieli on kirkon käyttämä latina, mutta
1300-luvulta eteenpäin on säilynyt myös ruotsiksi ja Itämeren yleiskielellä alasaksalla 
kirjoitettuja asiakirjoja. Suomen kielellä kirjoitettiin satunnaisesti tekstejä
jo keskiajalla, mutta laajemmin suomeksi kirjoitettuja tekstejä on säilynyt
vasta 1500-luvulta eteenpäin.

Asiakirjalähteiden lisäksi
keskiajan Suomesta on säilynyt kokonaisia käsikirjoituksia ja erityisesti
kirkollisten kirjojen fragmentteja eli katkelmia. Reformaation jälkeen 1500-luvulla vanhojen katolisten messukirjojen
pergamenttilehtiä käytettiin tilikirjojen kansilehtinä. Hieman nurinkurisesti
messukirjojen hajottaminen ja käyttäminen uudelleen on auttanut säilyttämään
niiden lehdet, jotka olisivat todennäköisesti muuten kadonneet. Lisäksi koko
Ruotsin valtakuntaa koskeneet lakitekstit paljastavat paljon tietoa elämän
järjestämisestä.

Suomen vanhin systemaattinen
asiakirja-aineisto alkaa 1540-luvulta, jolloin kuningas Kustaa Vaasan
(kuninkaana 1523–1560) aloitteesta kruununlinnojen voudit alkoivat toimittaa
verokirjanpitonsa arkistoitavaksi Tukholmaan. Näitä asiakirjoja kutsutaan voudintileiksi,
ja niistä voidaan ensimmäistä kertaa tutkia Ruotsin hallitsemilla Suomen
alueilla asunutta väestöä tilakohtaisesti.

Uuden ajan monipuoliset lähteet

Suomen historian kirjallisten
lähteiden tilanne paranee huomattavasti 1600-luvulta alkaen: tältä ajalta
alkavat systemaattiset kirkonkirjat, joista voidaan seurata kaikkien
suomalaisten elämänvaiheita syntymästä kuolemaan. 1600-luvulta eteenpäin on
säilynyt myös aiempaa runsaammin oikeuspöytäkirjoja. Nämä tuomiokirjat kertovat sekä menneisyyden rikoksista että
laajemmin ihmisten arvoista ja arkiympäristöstä, jossa rikokset tapahtuivat.
Esimerkiksi 1600-luvulla naapurin haukkuminen oli yleinen syy joutua oikeuden
eteen, koska hyvä maine oli yksilön tärkeintä pääomaa, ja ääneen lausutut
haukkumasanat ja juorut vaaransivat henkilön maineen. Historiantutkijaa
auttavat myös erilaiset yksityisluontoiset lähteet, kuten kirjeet ja
päiväkirjat, ja 1700-luvulta lähtien painetut sanomalehdet antavat myös
merkittävää tietoa menneisyyden elämästä, ilmiöistä ja asenteista.

Kaikkien menneisyyden lähteiden tutkiminen vaatii lähdekriittisyyttä ja tulkintaa. Lähdekritiikki tarkoittaa tietolähteen luotettavuuden ja todistusvoiman arvioimista. Arkeologiset löydöt eivät valehtele, mutta niiden oikeanlainen tulkinta vaatii löytöjen tarkkaa sijoittamista löytöyhteytensä ja kulttuurinsa kontekstiin. Kirjalliset lähteetkään eivät ole aina luotettavia – tekstin tuottaja on voinut haluta korostaa omaa näkökulmaansa tai muuttaa yksityiskohtia mieleisekseen. Tekstilähteitä tulkitessa on aina pidettävä mielessä, kuka tekstin on tuottanut ja mitä tarkoitusta varten.