Oppikirja osa 3: Suomen asuttaminen

Työryhmän kanssa kirjoittamani Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Kirja olisi tarjonnut oppikirjoista ajantasaisimman katsauksen Suomen vanhimpaan historiaan ja sen monitieteiseen tutkimukseen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Osa 3: Suomen asuttaminen

Esihistoria eli aika
ennen kirjoitustaitoa on jaettu kolmeen kauteen sen perusteella, mistä
materiaalista työkalujen terät on valmistettu. Nämä aikakaudet ovat kivikausi
(Suomessa 8850–1500 eaa.), pronssikausi (1500–500 eaa.) ja rautakausi (500 eaa.
– 1200 jaa.). Aikakausijakoa voi kritisoida siitä, että se perustuu vain
työkaluissa tapahtuneisiin muutoksiin. Se myös korostaa katkoksia jatkuvuuksien
sijaan, vaikka uusien materiaalien käyttöönotto merkitsi vain harvoin
kulttuurista katkosta. Siitä huolimatta jako kolmeen aikakauteen on hyödyllinen
työkalu, joka auttaa jaksottamaan pitkää esihistoriaa selkeiksi
kokonaisuuksiksi.

Viimeisimmän jääkauden
lopulla Suomen aluetta peitti paksuimmillaan yli kahden kilometrin paksuinen
mannerjäätikkö. Jäätikkö alkoi sulaa noin 20 000 vuotta sitten, ja noin 11 000
vuotta sitten sulavan jäätikön alta paljastuneelle tundralle oli jo
levittäytynyt lehtimetsiä ja riistaeläimiä. Euraasiassa elettiin silloin
mesoliittista kivikautta, maanviljelystä edeltänyttä
metsästäjä-keräilijäkulttuurin aikaa. Ensimmäiset mesoliittiset asuttajat
saapuivat Suomen alueelle viimeisimpien löytöjen valossa vuoden
8 850 eaa.
tienoilla idästä ja kaakosta, nykyisen Venäjän ja Baltian alueilta.

Runsaat saaliit
houkuttelivat uudisasukkaita

Mesoliittiset metsästäjä-keräilijät olivat tottuneita valmistamaan esineitä piikivestä. Sitä ei esiinny Suomen luonnossa, joten piikiveä täytyi tuoda pitkien matkojen takaa Venäjältä ja Baltiasta. Sukupolvien saatossa piikiven käyttö väheni, ja ihmiset alkoivat valmistaa teriä suomalaisista kivilajeista. Kuvan kaapimet ovat löytyneet Vantaalta. Vasemmalla on rekonstruktio, joka näyttää miten terät kiinnitettiin sarvesta tehtyyn varteen. Kuva: Museovirasto. CC BY 4.0.

Suomen happaman maaperän
vuoksi Suomen ensimmäisistä asuttajista on jäänyt jäljelle lähinnä
kiviesineitä, asumusten jättämiä painanteita ja palaneita eläinten luita. Vain
poikkeustapauksissa on löytynyt orgaanisesta materiaalista tehtyjä esineitä.
Kuuluisin tällainen löytö on Karjalan kannakselta Antreasta löytynyt verkko,
joka on uponnut muiden kalastajan työkalujen kanssa Itämerta edeltäneen
Ancylus-järven pohjaan noin 8 550 eaa. Verkon ikä tiedetään radiohiiliajoituksen
perusteella.

Suomen varhaisia
asuttajia houkuttelivat ihmisiin tottumattomat riistaeläimet, kuten hirvet,
sekä jääkautta seuranneen nopean maankohoamisen tuottamat linnustukseen ja
kalastukseen soveltuneet matalikot. Jääkautta seuranneena lämpöjaksona myös
talvet olivat leudompia kuin myöhemmin, ja esimerkiksi Suomen vesistöissä
esiintyi yleisesti ravinteikasta vesipähkinää.

Suomea ei asutettu
kerralla, vaan kivikauden kuluessa Suomen alueelle saapui useaan otteeseen eri
ihmispopulaatioita. Varhaisin, Venäjän ja Baltian alueelta tullut asutus
keskittyi Itä- ja Kaakkois-Suomeen, mistä varhaisia asuinpaikkoja tunnetaan
muun muassa Enosta, Joutsenosta ja Lahdesta. Muu Suomi oli tällöin vielä veden
ja väistyvän mannerjään alla. Jään sulaessa uusia asukkaita alkoi levittäytyä
myös Lappiin Norjan rannikkoa pitkin.

Eri aikoina saapuneet
ryhmät puhuivat erilaisia kieliä, käyttivät erilaisia esineitä ja olivat myös
ulkonäöltään erilaisia. 
Muinaisgenetiikan perusteella Pohjolan varhaiset asuttajat olivat
tummaihoisia ja usein sinisilmäisiä. Vaaleaihoisuus alkoi yleistyä piirteenä
kivikauden kuluessa. Eri ihmisryhmien välinen kanssakäyminen ei varmasti ollut
aina rauhanomaista, ja Pohjolasta on paljon merkkejä kivikauden väkivallasta.
Kulttuurit kohtasivat myös yhteisymmärryksessä ja saivat vaikutteita toisiltaan.

Taito valmistaa
saviastioita leviää

Kampakeraamisen kulttuurin aikaan ihmiset asuivat rannoilla. Kampakeraamiset ruukut olivat isoja ja pohjastaan suippoja niin, että ne oli helppo painaa pystyyn rantahiekkaan. Astianpalojen analyyseissä on selvinnyt, että niissä on säilytetty marjoja, kalaa ja lihaa, ja astioita käytettiin myös ruoan kypsentämiseen keittämällä kuumilla kivillä. Kuva: Museovirasto. CC BY 4.0.

 
Pohjolan kivikausi jaetaan kahteen vaiheeseen, keskiseen eli mesoliittiseen ja nuorempaan eli neoliittiseen kivikauteen. Aikakausien vaihtumiseen liittyi suuria muutoksia, joista tärkeimmät olivat asutuksen muuttuminen kiinteämmäksi, saviastioiden valmistaminen ja lopulta maanviljelyksen ja karjanhoidon alku. Maatalous levisi Lähi-idästä eteläisempään Eurooppaan nopeammin kuin Pohjolaan, ja Suomessa arkeologit vetävät rajan mesoliittisen ja neoliittisen kivikauden välillä saviastioiden valmistuksen alkamiseen. 

Suomen alueen vanhimpia saviastioita
kutsutaan kampakeramiikaksi, koska ne koristeltiin kampaa muistuttaneella
leimasimella. Noin 5200 eaa. Suomeen levinnyt kampakeramiikka kattoi laajan
maantieteellisen alueen Venäjältä ja Puolasta Pohjanlahdelle. Tutkijat ovat
arvelleet, että taito valmistaa keramiikkaa olisi levinnyt erityisesti naisten
kautta, koska kivikaudella naisille asuinpaikan vaihtaminen oli perheen perustamisen myötä yleisempää kuin miehillä. Kampakeramiikan aikaan liikkuva elämäntapa alkoi vaihtua enemmän
paikallaan pysyvään asutukseen, ja asunnoksi vakiintui hirsiseinäinen maja.

Kivikauden väestö oli
Suomessa kaikkein suurimmillaan kampakeraamisena aikana, tosin suurimmillaankin
kivikauden asukasmäärän on arvioitu olleen vain parikymmentätuhatta ihmistä.
Syynä väestönkasvuun oli kivikauden lämpöjakso, jonka ansiosta luonnossa riitti
hyvin ravintoa ympäri vuoden. Vaikka varmaa tietoa ei ole, väestönkasvuun
saattoi vaikuttaa myös uuden kampakeramiikkaa valmistaneen väestön saapuminen
Venäjän ja Baltian alueelta.

Vasarakirveskulttuuri tuo
karjanhoidon

Nuorakeraamisia astioita. Kuvateksti: Nuorakeraaminen kulttuuri on saanut nimensä nuorapainanteilla koristelluista astioista. Niissä oli tasainen pohja, eli niitä oli tarkoitus pitää pöydällä. Arkeologit ovat löytäneet astioista rasvahappotutkimuksella jäämiä vuohen tai lampaan maidosta. Kuva: Museovirasto. CC BY 4.0.

Neoliittisen kivikauden
loppupuolella noin 3000 eaa. nykyisen Ukrainan aroilta levittäytyi Eurooppaan
hevosen kesyttänyt paimentolaiskansa, joka osasi valmistaa valamalla aseita
kuparista. Kansa tunnetaan venäläisperäisellä nimellä jamnakulttuuri. Heidän puhumansa
indoeurooppalainen kieli syrjäytti aiemmin Euroopassa puhutut kielet, ja myöhemmin sen pohjalta kehittyivät Euroopan nykyiset valtakielet, kuten germaaniset ja
romaaniset kielet. Hevosen ja karjanhoidon lisäksi jamnaja-kulttuurin
levittäytymistä Eurooppaan vauhditti mullistava keksintö pyörä, joka
mahdollisti elintarvikkeiden ja muun omaisuuden kuljettamisen uusille
asuinalueille. Uudet tulijat levittäytyivät myös Itämeren rannikolle.

Ukrainan aroilta
pohjoiseen levittäytyneet indoeurooppalaisten kielten puhujat valmistivat
nuorapainanteilla koristeltuja saviastioita ja käyttivät vasaran mallisia
kivikirveitä, minkä takia Itämerelle levinnyttä kulttuuria kutsutaan
nuorakeraamiseksi eli vasarakirveskulttuuriksi. Nuorakeraaminen kulttuuri
levittäytyi Baltian kautta Suomen rannikolle noin 2800 eaa. Kulttuuri toi
mukanaan Suomeen uusia elinkeinoja, kuten vuohen ja lampaan kasvatuksen. He
puhuivat todennäköisesti indoeurooppalaista kieltä, joka on siis vanhin Suomen
alueella puhuttu kieli, josta voidaan tietää jotakin.

Nuorakeraaminen kulttuuri
levittäytyi Suomen rannikolta myös Ruotsiin, ja koko kulttuurin ajan yhteydet
Itämeren yli säilyivät tiiviinä. Muutaman vuosisadan aikana uusi kulttuuri
sulautui kuitenkin Suomen alueen metsästäjä-keräilijöihin kumpiakin perinteitä
yhdistelleeksi Kiukaisten kulttuuriksi. Kiukaisten kulttuurin ajalta on Manner-Suomen
varhaisimmat varmat merkit maanviljelystä noin 1500 eaa. Varhaisin viljelykasvi oli ohra. Metsästys ja kalastus säilyivät
kuitenkin yhä pääelinkeinoina. Kivikauden jälkipuolella ilmasto kylmeni, ja
kampakeramiikan huippuaikoja seurasi voimakas väestön romahtaminen.

Itämerensuomalaiset kielet syntyvät
pronssikaudella

Pronssin raaka-aineita tinaa ja kuparia ei löytynyt Suomen luonnosta, joten ne piti tuoda pitkien kauppaverkostojen takaa. Raaka-aineiden lisäksi Suomen asukkaat hakivat meren takaa valmiita esineitä, kuten tämä Etelä-Skandinaviassa valmistetun pronssitikarin. Pronssikaudella muodostui koko Itämeren kattanut kauppaverkosto. Kuva: Museovirasto. CC BY 4.0.

Pronssikausi alkoi
Suomessa noin 1500 eaa., kun Lähi-idässä keksitty pronssinvalutaito levisi Pohjolaan. Heikentyneen ilmaston takia väestö oli kutistunut, ja ajanjakson
asuinpaikkoja tunnetaankin Suomesta huomattavasti vähemmän kuin kivikautisia. Pronssikaudella
Suomen ja Viron rannikolle saapui uutta, oletettavasti germaanista kieltä
puhunutta väestöä Skandinaviasta.

Pronssi oli haluttu ja omistajansa korkeaa asemaa osoittanut materiaali, minkä takia Pohjolan asukkaatkin näkivät paljon vaivaa pronssin hankkimiseksi. Pronssin himon takia muodostui Itämereltä
Välimerelle yltänyt kauppaverkosto, jonka kautta liikkui pronssin raaka-aineita
tinaa ja kuparia pohjoiseen ja turkiksia, meripihkaa ja orjia etelään. Itämeren
kauppa houkutteli myös nykyisen Venäjän alueella muodostuneen
suomalais-ugrilaisen pronssikulttuurin ihmisiä. He levittäytyivät Itämerelle
pronssikauden lopulla, ja samalla levisi heidän puhumansa kieli itämerensuomi.

Venäjän Volga- ja Kama-jokien risteyksestä
lähtöisin olleen itämerensuomalaisen kulttuurin leviäminen näkyy vainajien
perimässä. Muinaisgeneetikot ovat löytäneet pronssikauden lopun haudoista
siperialaisperäistä perimää, joka esiintyy runsaana nykyisissä saamelaisissa,
suomalaisissa ja virolaisissa, mutta jota ei esiinny aiemmin Itämeren alueella
eläneissä kansoissa.

Samoihin aikoihin, pronssikauden ja
rautakauden taitteessa itämerensuomen kieli jakautui Suomen lähialueilla
kantasaameksi ja kantasuomeksi. Kantasaame levittäytyi ensimmäisenä suurimpaan
osaan Suomea, minkä vuoksi Etelä-Suomessakin on saamelaisperäisiä paikannimiä.
Itämerensuomalaiset kielet syrjäyttivät aiemmin alueella puhutut muinaiskielet,
joista ei tiedetä juuri mitään.

Vaikka Suomen alueella puhuttiin
kantasaamea jo pronssikaudella, alueen asukkaita ei voi pitää vielä
saamelaisina. Saamelainen identiteetti muotoutui myöhemmin rautakaudella, kun
saamen kielten puhujat levittäytyivät Pohjois-Suomeen ja omaksuivat alueen
aiempien asukkaiden arktiset elinkeinot ja kesyttivät tunturipeurasta poron.

Pronssikaudella Suomen rannikolla vaikuttaa
vallinneen päälliköiden johtama kulttuuri, joka hajosi jostakin syystä
rautakauden taitteessa. Sama näkyy muuallakin Itämeren ympäristössä, missä
pronssin kaupalle rakentuneet valtakeskukset hiipuivat, ja yhteisöt muuttuivat
hajanaisemmiksi.

Rautakauden talonpoikaisyhteiskunta
muodostuu

Laitilassa sijaitseva Vainionmäki on suuri rautakautinen polttokalmisto. Maanviljelystä harjoittanut väestö poltti vainajat hautaroviolla hautalahjojen kanssa, ja palaneet luut ja esineet levitettiin kalmistoon. Arkeologisesti tällaiset kalmistokohteet ylikorostuvat, koska niitä on helpompi löytää kuin vaikkapa samanaikaisa asuinpaikkoja. Arkeologeilla ei ole myöskään selvää kuvaa, miten kalmistokulttuurin ulkopuolella eläneet ihmiset hautasivat vainajansa. Kuva: Teija Tiitinen/Museovirasto. CC BY 4.0.

Lähi-idässä keksitty taito pelkistää
rautamalmia työstettäväksi raudaksi levisi nopeasti Eurooppaan, ja jo
pronssikauden lopulla Suomen alueen asukkaatkin kohtasivat ensimmäisiä
rautaesineitä. Taito työstää rautaa levisi Suomeen idästä noin 500 eaa. Taito
työstää rautaa aloitti todellisen metallityökalujen mullistuksen, koska rautaa
löytyi myös Suomen soista ja järvistä järvimalmin muodossa, eikä sitä tarvinnut
tuoda pitkien matkojen takaa. Uusi teknologia olikin varmaan osasyy sille, että
pronssin kauppaan liittyneet vanhat kauppaverkostot ja liittolaisuudet
hiipuivat Itämeren alueella. Pronssikauppa ei kuitenkaan päättynyt kokonaan,
vaan koko rautakauden ajan pronssi oli tärkeä korujen raaka-aine.

Suomen alueen asukkaat olivat harjoittaneet
pienimuotoisesti kotieläinten kasvatusta ja maanviljelystä jo kivikauden
lopulta, mutta vasta rautakaudella maanviljelyksestä tuli Etelä-Suomessa,
Karjalassa ja Suomen rannikolla pääelinkeino. Näille alueille muodostui maata
viljellyt talonpoikaiskulttuuri. Talonpojilla tarkoitetaan kiinteästi asuvaa,
maata viljelevää itsenäistä väestöä. Kulttuuriin kuului vaurauden näyttäminen
koruilla ja aseilla. Hetkittäin saattoi muodostua suuria tiloja jotka olivat
johtoasemassa muihin, mutta Suomeen ei rautakaudella ehtinyt syntyä laajoja
päällikkökuntia tai kuningaskuntia.

Talonpoikaiskulttuurin alueella vainajat
haudattiin polttamalla kalmistoihin, eli kivistä kasattuihin hautapaikkoihin.
Tapa levisi ajanlaskun alun jälkeen nopeasti sisämaahan, kuten Satakuntaan ja
Hämeeseen. Uudenlaisen hautaustavan leviämistä on pidetty merkkinä
suomenkielisen väestön leviämisestä sisämaahan, saamenkielisten yhteisöjen
alueelle. Joka tapauksessa suomenkielinen, maatalouteen perustuva asutus
levittäytyi rautakauden aikana saamen puhuma-alueille, ja sisämaan
metsästäjä-keräilijät vetäytyivät vanhoilta asuinalueiltaan pohjoisemmaksi.