Salaperäiset miekanhiontakivet

Niin sanotut miekanhiontakivet ovat varmasti Suomen harvinaisin ja yksi salaperäisimmistä muinaisjäännöksistä. Niitä tunnetaan vain seitsemän, ja niistäkin kaksi on tuhottu löytymisen jälkeen. Nämä kivet sijaitsevat Kanta-Hämeessä lukuun ottamatta viimeisintä, joka löytyi vuonna 2015 Juankoskelta Pohjois-Savosta. Mutta mitä ne sitten ovat, ja miten ne liittyvät miekkoihin?

 

Hattulan Tyrvännön Anttila 2:n miekanhiontakivi. Kuva: Jyri Saukkonen/
Museovirasto. CC BY 4.0.

 

Miekanhionta- tai hiomauurrekivi on kivi, jonka pintaan on hiottu muutaman sentin levyisiä ja sentistä muutaman senttiin syvyisiä, päitään kohti kapenevia uurteita, joiden pituus vaihtelee kymmenestä sentistä metriin. Uurteiden lisäksi useassa kivessä on sileitä hiomapintoja. On siis päivänselvää, että kivillä on hiottu jotakin, mutta mitä ja milloin? Miekkojen suhteen täytyy heti tuottaa pettymys: raflaava nimi on peräisin Gotlannista, mistä vastaavia uurteellisia kiviä tunnetaan satoja, ja missä niiden nimi on svärdslipningssten. Nimi on peräisin miekanhiontakivien varhaiselta tutkijalta, kulttuurin moniottelijalta P. A. Säveltä, joka kartoitti kiviä ja keräsi niihin liittyvää perimätietoa. Säven erään muistiinpanon mukaan paikalliset kertovat, että uurteet ovat syntyneet heidän esi-isiensä hioessa niissä miekkojaan tai lohikäärmeen putsattua niissä aarteitaan. Kumpaakin selitystä voi pitää yhtä uskottavana.

 

Hiomauurteita Grauts klintissä Gotlannissa. Suomesta ei tunneta mistään
kallioon hiottuja uurteita. Kuva: Ilari Aalto.

Yksi miekanhiontakiviin liittyvä kiperä kysymys on niiden ajoitus. Alkujaan niitä pidettiin kivikautisina kiviesineiden valmistukseen liittyvinä paikkoina, mutta kun Gotlannin vesistöhistoriaa tutkittiin tarkemmin 1930-luvulla kävi ilmi, että monet sikäläisistä miekanhiontakivistä olivat olleet kivikaudella veden alla. Rautakaudella ei juurikaan käytetty kiviesineitä, joten kiville piti keksiä uusi selitys. Kiviä on selitetty sepäntöihin liittyviksi rituaalipaikoiksi, astronomisiksi kalentereiksi ja hedelmällisyysrituaaleihin liittyviksi, mutta vallitseva selitys on Pohjoismaissa ollut 1940-luvulta alkaen, että kivet ovat rituaalisia. Kun Suomesta alkoi samoihin aikoihin löytyä miekanhiontakiviä, niihin sovellettiin suoraan skandinaavisia tulkintoja, ja niitä on Suomessakin pidetty rautakautisina kulttikivinä.

 

Varhaisin Suomessa tutkimuksen tietoon tullut miekanhiontakivi on Lammin
Vanhakartanon miekanhiontakivi. C. A. Gottlund uskoi, että uurteet olivat
muinaista kirjoitusta. Kuva: Nils Cleve 1933/Museovirasto. CC BY 4.0.

 

Suurin osa suomalaisista miekanhiontakivistä sijaitsee vahvan rautakautisen asutuksen alueella. Kaikkiin miekanhiontakiviin liittyy yhteisenä piirteenä, että ne sijaitsevat aina veden ääressä, koska hiomiseen on tietenkin tarvittu vettä ja hiekkaa, eivätkä ihmiset ole olleet muinaisina aikoinakaan hölmöjä. Monia arkeologisia kohteita on voitu ajoittaa vesistöhistorian avulla, mutta ikävä kyllä Suomesta tunnetut hiomauurrekivet sijaitsevat sellaisten vesistöjen äärellä, joiden vedenpinta on pysynyt samanlaisena kivikaudelta lähtien tai kuten Vanajaveden tapauksessa, veden pinta on historiansa aikana noussut eikä laskenut. Tämän perusteella voidaan vain sanoa, että ainakin Hattulan Tyrvännön miekanhiontakivet ovat varmasti esihistoriallisia: historiallisella ajalla ne ovat jääneet nousevan vedenpinnan alle, ja vasta Vanajaveden 1800-luvun pinnanlaskujen myötä ne ovat tulleet taas näkyviin.

Tutkin miekanhiontakiviä alun perin arkeologian proseminaaritutkielmassani vuonna 2012. Silloin lähdin itsekin ajatuksesta, että miekanhiontakivet ovat rautakaudelta ja liittyvät kuppikivien tavoin rautakautisiin rituaaleihin. Vuosien aikana mieleni on kuitenkin muuttunut: tarkalleen ottaen ei ole mitään selvää syytä pitää miekanhiontakiviä rautakautisina. Gotlannissakin osa miekanhiontakivistä on selvästi kivikautisia, ja kaikkien suomalaisten miekanhiontakivien läheisyydestä tunnetaan myös kivikautista asutusta. Erityisen kiinnostava on Juankosken miekanhiontakivi, jonka lähettyviltä ei tunnetaan lainkaan rautakautisia asutusjäänteitä. Pohjois-Savon rautakausi on toki huonosti tutkittu aihepiiri, mutta kiinnostavaa kyllä Juankosken Muurutvirran kiven ympäristöstä tunnetaan runsaasti kivikautisia asuinpaikkoja.

 

Hattulan Tyrvännön Kirkkovalkaman miekanhiontakivi.
Kuva: Ilari Aalto. CC BY 4.0.

 

Jostakin syystä miekanhiontakivien tulkinnoissa on tuijotettu lähinnä Gotlantiin, vaikka vastaavia kiviä on muuallakin Euroopassa. Erityisen mielenkiintoisia ovat ranskalaiset polissoir-nimiset hiomauurrekivet, jotka ajoitetaan siellä neoliittiseen eli nuorempaan kivikauteen, ja joissa olevien uurteiden ja hiomapintojen uskotaan syntyneen kivikautisten piikirveiden hiomisesta. Jos vertaa alla olevaa kuvaa ranskalaisesta kivestä yllä olevaan Tyrvännön Kirkkovalkaman miekanhiontakiveen, yhdennäköisyyttä on vaikea olla huomaamatta. 

Ranskalainen polissoir-hiomauurrekivi. Kuva: Edouard Hergy/Wikimedia
Commons. CC BY 4.0.

 

En pitäisi ollenkaan mahdottomana, että suomalaiset miekanhiontakivet voivat olla rautakautta vanhempia. Olivat ne miltä ajalta tahansa, on vaikea nähdä kiviesineiden valmistusta parempaa selitystä uurteiden ja hiomapintojen synnylle. Toistaiseksi yhdenkään miekanhiontakiven ympäristössä ei Suomessa ole tehty arkeologisia kaivauksia, ja kaivaustutkimukset voisivat ehkä paljastaa tarkempia tietoja kivien käytöstä ja ajoituksesta.

Jos aihepiiri kiinnostaa enemmän, lisää voi lukea keväällä ilmestyneestä artikkelistani Miekka kivessä. Suomen alueen miekanhiontakivien uudelleenarviointi.

mullanaltablogi

Raisiolainen arkeologi, keskiajantutkija ja tietokirjailija

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu