Gustav Freytagin tuokiokuvia 30-vuotisesta sodasta

Gustav Freytag (1816–1895) oli 1800-luvun saksalainen kirjailijasuuruus, joka on kotimaassaan jäänyt sittemmin aika lailla unohduksiin, ja josta ei Suomessa tiedetä edelleenkään juuri mitään. Omana aikanaan tämä romaanikirjallisuutta, draamaa ja tietokirjallisuutta tuottanut monitaituri oli eräänlainen Saksan Zacharias Topelius, jonka tunnetuin työ, Saksan historian läpileikkaus Bilder aus der deutschen Vergangenheit (4 osaa, 1859–1867) saavutti samanlaisen itsestään selvän paikan saksalaiskotien kirjahyllyissä kuin Topeliuksen Maamme kirja täällä Suomessa. Nykyään Freytagin historiasarjaa muistetaan lähinnä yhden epookin eli kolmikymmenvuotisen sodan aikakauden (1618–1648) yhteydessä, mitä ajanjaksoa Freytag käsitteli teossarjansa kolmannessa osassa Aus dem Jahrhundert des groβen Krieges (1600–1700), nykyään usein julkaistuna lyhennettynä ja nimellä Der Dreissigjährige Krieg.

Historiankirjoittajat ovat kaikki oman aikansa lapsia, eikä Gustav Freytag ollut tästä säännöstä mikään poikkeus. Hänen kirjaansa henkevöitti väkevä kansallisluterilainen teleologia, joka osoitti historia kulkeneen vääjäämättä kohti kansallisesti ja uskonnollisesti yhtenäistä Saksan kansallisvaltiota. Kolmannen osansa johdannossa Freytag näkeekin tämän kehityksen lähteneen liikkeelle reformaatiosta juuri ennen kolmikymmenvuotisen sodan aikakautta, kun ymmärrys yksilöllisesti ja vapaasta ajattelusta kytkeytyi voimakkaaseen kansallisidentiteettiin ja väestönkasvuun Saksan rajojen sisällä: ”Kansasta tuli niin paljon suurempi, ensin protestanttisilla alueilla; mutta myös katolilaiset saivat osansa tästä siunauksesta.” Mutta kaikki ei ollut silti hyvin. Saksalaisia kalvoi sisäinen tauti, joka teki heidän elämästään turhautunutta ja ahdistavaa. Lutherin opit olivat avanneet oven lupaavaan aatteelliseen tulevaisuuteen, mutta sen ihannetilaa ei voitu saavuttaa kurjissa materiaalisissa olosuhteissa.

Jakautuneena heikkojen ruhtinaiden lukemattomiin valtakuntiin, tyhjänpäiväisten nahistelujen saartamana ja täyttämänä joka suunnalta saksalaiselta sielulta puuttui se, mikä oli välttämätöntä onnellisen hyvinvoinnin saavuttamiseksi: yleinen kohotus, suuri yhteinen tahto, moraalisten kilvoitteluiden alue, josta ihmiset haluavat iloita ja joka tekee miehiseksi; saksalaisilla oli isänmaa suunnilleen Lothringenista Oderiin, mutta he eivät asuneet missään valtiossa niin kuin Elisabetin tai Henrik IV:n alamaiset.

Onnettomat olosuhteet ja kansallisvaltion olemattomuus johtivat siten suureen sotaan, jota Gustav Freytag jäsensi tavalla, joka on herättänyt jonkin verran huomiota sodan tutkijoissa yhä tänäkin päivänä. Freytag ei nimittäin kertonut sodan tarinaa kronikkana, vaan esitti sen temaattisella tavalla sotalaitoksen, sotilaselämän, siviiliyhteiskunnan, talouden, kaupunkien ja rauhanteon kautta. Freytag oli toisin sanoen eräänlainen strukturalisti monta vuosikymmentä ennen kuin ranskalainen Annales-koulukunta lanseerasi ajattelutavan omaksi eetoksekseen.

Gustav Freytag aloitti käsittelemällä aikakauden armeijoita, jotka Freytagin mukaan vain harvoin ylittivät vahvuudeltaan 40 000 miehen haamurajan; ainoa armeija, joka näin teki, Freytag väitti, oli Wallensteinin keisarillinen armeija, jonka vahvuus ylsi parhaimmillaan 100 000 mieheen. Freytag tietenkin unohti sekä Kustaa II Aadolfin että Alankomaiden tasavallan armeijat, jotka kumpikin ylsivät samaan lukuun vuoden 1632 paikkeilla ja ruotsalaisten kohdalla jopa ylittivät sen. Suurempia kuin 40 000 miehen armeijoita oli vaikea pitää kasassa ja ohjata taistelussa, sillä ne muistuttivat Freytagin sanoin ”liikkuvaa linnoitusta.” Sotajoukon koko ei myöskään ollut todellisuudessa vain 40 000 henkeä, sillä siviilikuormaston kanssa sillä oli kokoa 100 000 ihmisen verran. Freytag ymmärsi armeijan rahoittamisen vaikeudet sodan alussa: säätyjen kokoamat verot ja aatelisten lahjoitukset eivät riittäneet mihinkään, ja armeijan kokoaminen edellyttikin pääsyä pääomaan ja lainahanoihin. Edes keskisuuret ruhtinaskunnat eivät siinä onnistuneet. Kun Saksi halusi vuonna 1621 lainata yksityisiltä rahoittajilta 30 000–70 000 guldenia, se onnistui saamaan kokoon van 12 000 guldenia, joista piti vakuudeksi vielä lyödä melkein 18 000 guldenia lisää vaaliruhtinaskunnan omaa valuuttaa, Freytag selvitti.

Gustav Freytag kuvasi hyvin täsmällisesti armeijoiden kompositiota, taktiikoita ja välineitä. Hieman liioitellen hän väitti, ettei Kustaa II Aadolf tuonut mukanaan muuta ratsuväkeä kuin kyrassieereja ja rakuunoita. Tyypillisellä ruotsalaisella ratsusotilaalla, kuten suomalaisella hakkapeliitalla, oli toki rintahaarniska ja joskus kypäräkin, mutta tämä ei tehnyt hänestä vielä kyrassieeria, joka aikakauden mittapuun mukaan olisi haarniskoitu kiireestä kantapäähän keskiaikaisen ritarin tavoin. Freytagin juuri aiemmin kuvaamat keisarilliset arkebusieeritkin (kevyin musketein aseistautuneet ratsusotilaat) olisivat puolihaarniskoissaan olleet vahvemmin panssaroituja kuin keskiverrot ruotsalaiset ratsusotilaat. Freytag oli silti eräänlainen edelläkävijä painottaessaan armeijoiden komposition muutosta sodan kuluessa: aluksi ratsuväen suhde jalkaväkeen oli yksi viiteen, sitten yksi kolmeen ja lopulta monissa kenttäarmeijoissa oli enemmän ratsumiehiä kuin jalkaväkeä. Syynä oli Freytagin mukaan se, että aiempaa hävitetymmässä ympäristössä armeijat tarvitsivat nimenomaan nopeasti liikkuvaa ratsuväkeä itsensä muonittamiseen. Tämä täsmälleen sama huomio on saanut David Parrottin arvioimaan uudelleen kolmikymmenvuotisen sodan rakenteellista ja strategista dynamiikkaa, mutta vasta noin 140 vuotta Freytagin jälkeen. Rakenteellisista näkökulmistaan huolimatta Freytag oli useimpien muiden sotahistorioitsijoiden tavoin lumoutunut kolmikymmenvuotisen sodan kuuluisista sotapäälliköistä:

Se oli sota täynnä verisiä taisteluita, loistokkaita voittoja, mutta myös jatkuvaa vaihtelua menestyksen ja turmion välillä. Suuri on se lukumäärä synkkiä, sankarillisia sankarihahmoja, jotka nousevat esille veren ja tulen hämystä: rautainen Ernst von Mansfeld, fantastinen Braunschweig, Bernhard von Weimar, ja heitä vastassa Baijerin Maximilian ja liigan kenraalit: Tilly, Pappenhem ja taitava Mercy; keisarillisen sotajoukon päälliköt: häikäilemätön Wallenstein, Aldringer, suuret ranskalaiset Condé ja Turenne, ja ruotsalaiset Horn, Banér, Torstensson, Wrangel ja ylitse muiden mahtava sotaherra Kustaa Aadolf. Niin väkevää miesvoimaa kaikkein suurimassa jännityksessä! Ja siltikin niin hitaasti ja vaivallisesti saavutetaan poliittisia tuloksia, kuinka nopeasti suurella voimalla voitetut saavutukset menetetään jälleen uudestaan! Kuinka usein sotijapuolet itse muuttavatkaan kohti rynnäköimiä tavoitteitaan, jopa kannattamiaan lippuja, samalla kun ne toivovat voittoa!

Gustav Freytag oli myös ensimmäinen kolmikymmenvuotisen sodan historioitsija, joka kiinnitti erityistä huomiota sotilaiden mukana kulkeneisiin siviileihin, etenkin naisväkeen:

Sotilas asui rakastajattarensa kanssa kapean olkikaton alla leirissä ja kortteereissa, vaimo leipoi, keitti ja pesi hänelle, hoiti sairaita, kaatoi kuppeja juopolle, otti vastaan hänen selkälöylyjään, kantoi lapsia, sotasaalista tai tarvikkeita alkeellisessa kotitaloudessa, jota ei voinut pakata vankkurien kyytiin…Kortteereissa, joissa lukuisia naisia asui samoissa tiloissa, rauhaa oli vaikea pitää yllä, joten sotilas siirsi esivaltansa naisen ylitse rähinämestarille [Rumormeister] ja vääpelille, joka kantoi käden pituista ”korjaajaa” [Vergleicher], jolla rangaista heitä. Siitä huolimatta moni sotilas oli ylpeä omatessaan nätin neidon, ja monet käyttivät kaiken palkkansa ja sotasaaliinsa koristellakseen hänet ja pitääkseen hänestä hyvää huolta. Näissä tilanteissa nainen pääsi käyttämään suvereenia valtaa sotilaan ylitse, ja kun palkkaa ei maksettu ja leirissä kärsittiin pulaa, nainen yllytti häntä kapinaan.

Freytagin kuvaus armeijoiden naisista on eloisa ja värikäs, mutta perustuu kuitenkin enemmän aikakauden sota-artikloiden normatiivisiin olettamuksiin naisista ja heidän käytöksestään kuin sotilasarjen suoriin aikalaiskuvauksiin. Jälkimmäisiä hänellä ei olisi juuri ollutkaan käytössä, sillä nykytutkimuksen kultastandardiksi muodostunut palkkasoturi Peter Hagendorfin päiväkirja löydettiin berliiniläisen arkiston kätköistä vasta vuonna 1997.

Sotilaselämän kuvauksessaan Freytag lainasi paljon kahdesta poleemisesta aikalaislähteestä, Johann Jacobi Wallhausenin sotatieteellisestä opaskirjasta Defensor patriae (1621) sekä Hans Jakob von Grimmelshausenin pikareskiromaanista Der abenteuerliche Simplicissimus (1668). Kuvauksissa oli luonnollisesti paljon kurjuutta, mutta aika ajoin sotilaat elivät myös rikasta elämää, erityisesti voitokkaiden taisteluiden ja kaupunkien valloittamisten jälkeen.

Silloin runsas joukko lauleskelevia, uhoavia ja kerskuvia sankareita kokoontui yhteen kauppiaan kojuille, myyjille koittivat hyvä ajat, ja sotilas pukeutui hienosti – hän osti kalliita sulkia lierihattuunsa, tulipunaisia housuja kultaisin kaluunoin koristeltuina, värikkäitä takkeja ja pulskia muuleja prostituoidulleen, sitten hän itse loisti soopelissa ja näädänturkiksissa, ja tallipojatkin ratsastivat samettiin pukeutuneina.

Pääluku maalaisyhteiskunnasta ja sen mentaliteeteista on tietenkin myös kertomus sodan kauhuista. Freytagille käänteentekevä vuosi oli 1623, jolloin sota pursusi Pfalzin vaaliruhtinaskunnasta muualle Saksaan, kuten vaikkapa sen sydänmaahan Thüringenissä. Freytag kuvaa sotaa kuvitteellisen thüringeniläisen talonpojan näkökulmasta:

Lopulta vierasmaalaiset sotajoukot marssivat Thüringeniin vuonna 1623, ja sodan suuri kärsimys lankesi hänen niskoilleen. Hurjan näköiset ulkomaalaiset sotilaat, jotka olivat raaistuneet verenvuodatuksessa ja taisteluissa, marssivat hänen kyläänsä, asettuivat hänen taloonsa ja vuoteeseensa, kohtelivat kaltoin häntä ja hänen perhettään, vaativat ruokaa, kontribuutioita ja lahjoituksia, ja rikkoivat, särkivät ja ryöstivät kaiken näkemänsä. Ja niin se jatkui, muuttuen aina vain pahemmaksi vuoden 1626 jälkeen. Joukkiot seurasivat toisiaan, useampi kuin yksi armeija asettui talvimajoitukseen hänen kotiseudulleen, kestämiset ja kidutukset vaikuttivat loputtomilta. Talonpoika seurasi kauhuissaan, kuinka sotilaat käyttivät ryöstelytaitoaan, jonka talonpoika laittoi taikavoimien tiliin, ja löysivät kaiken, minkä hän oli haudannut syvälle maahan. Mutta jos hän oli ollut liian nokkela sotilaille, hänen kohtalonsa oli vain huonompi, sillä hänet otettiin kiinni ja pakotettiin sanoin kuvaamattomilla kidutuksilla paljastamaan piilottamiensa aarteiden sijainti.

Neljännen pääluvun nimessä esiintyy ns. Kipper- und Wipperjahre eli sodan alkuvuosia leimannut rahan manipuloinnin yleisilmiö, jolla oli vakavia seurauksia keisarikunnan koko taloudelle.

Valtuutettujen rahanlyöjien lisäksi kaikissa kymmenessä valtakunnanpiirissä [Kreise] oli myös niitä, joilla oli kevyempi omatunto ja jotka olivat uskaliaampia toimissaan. He eivät olleet varsinaisia rahanväärentäjiä sanan kirjaimellisessa merkityksessä, vaikka sellaistakin yksityisyritteliäisyyttä harjoitettiin sangen häikäilemättömästi. He olivat valtakunnanpiirin säätyjen palveluksessa olleita rahanlyöjiä, joilla oli lupa lyödä kolikoita; tähän aikaan oli kuitenkin hyvin monia säätyläisiä ja kaupunkeja, jotka kaikki olivat tarkkoja oikeudestaan lyödä rahaa, sillä se toi niille tulovirtoja. Tästä syystä ne löivät tarmokkaasti rahaa omilla territorioillaan, jopa uhmaten keisarillisia määräyksiä, jotka pakottivat lyömään rahaa vain hyväksytyssä valtakunnanpiirin yhteisessä muodossa.

Sodan ja keinottelun yhteisvaikutus oli katastrofaalinen:

Ja nyt raivoa, kauhua ja vihaa seurasi pettymyksen tyhjyys. Ihmiset tuijottivat toisiaan tyrmistyneinä niin kuin heitä olisi lyöty ruttoepidemialla. Ne, jotka olivat istuneet tyytyväisinä rikkauksiensa päällä, olivatkin nyt vararikossa. Moni kelvoton seikkailija ratsasteli nyt kuin silkkiin ja samettiin pukeutunut aatelisherra. Kaiken kaikkiaan kansasta oli tullut paljon köyhempää. Suurta sotaa ei ollut koettu pitkään aikaan, ja monia miljoonia hopeassa ja kullassa, pienen kansan säästöt, oli siirretty perintönä isiltä pojille kylissä ja kaupungeissa; valtaosa tämän säästöpossun rahoista oli kadonnut huonoina aikoina, kun ne oli ensin haaskattu, tuhlattu ylellisyyksiin, ja käytetty lopulta välttämättömiin elintarpeisiin.

Viidennessä pääluvussaan Gustav Freytag kuvailee aikakauden kaupunkien järjestäytymistä ja elintapoja. Kun sota saavuttaa saksalaiset kaupungit 1620-luvun alussa, Freytag kiinnittää huomiota sotakokemuksen kulttuuriseen ja mentaaliseen ulottuvuuteen:

Jokainen kaupunkikronikka osoittaa, kuinka sota tuhosi kaupunkeja. Ensin Kipperzeitin mukanaan tuoma epäjärjestyksen ajanjakso löi syviä haavoja vaurauteen ja moraaliin. Sitten saapuivat kärsimykset, joita kaukainen sota aiheuttaa kaupunkien kansalaisille, eli ruokapulat ja korkeat hinnat. Kaikesta tuli epävarmaa, ja lopulta kaikki vain halusivat elää ja nauttia nykyhetkessä. Nautinnonhaluista tuli aina vaan brutaalimpia ja villimpiä; ulkomaalaiset muotisuuntaukset, joita kopioitiin sotilailta ja vierailevilta diplomaateilta, valtasivat alaa. Vuodesta 1626 eteenpäin ranskalaistyylisiä komeljanttareita alkoi ilmaantua saksalaisiin kaupunkeihin. Nämä à la mode Messieurs keikaroivat ja ahdistelivat muita kaupunkien kivisillä kaduilla. Lyhyitä pukinpartoja, pitkiä kiemurtelevia hiuskiharia tai jopa lyhyiksi leikattuja vain toiselta puolelta, roikkuen letteinä tai kiehkuroina toisella olkapäällä, suuria velttoja hattuja, kannustimet saappaissa, miekat kannettuina rinnuksilla, revittyjä ja leikeltyjä vaatteita, hienostelevia eleitä ja korruptoitunut kieli täynnä ranskalaisia sanoja. Naiset eivät jääneet lainkaan jälkeen; he alkoivat pitää kasvojensa peitteenä ranskalaisia naamioita, käsissään sulkaviuhkat, valaanluita ommeltuina vaatteisiin, väheksyen soopeli-, kulta- ja hopeakankaita ja – mikä kaikkein oireellisinta – lopulta kaikkea hopeaista ja valkeaa pitsiä.

Kuudennessa ja viimeisessä luvussa Gustav Freytag lukee oman kansallisluterilaisen tuomionsa kolmikymmenvuotisesta sodasta:

Pitkä kamppailu oli, poliittisesti puhuen, protestanttisen puolueen puolustussotaa vanhan uskon suvaitsemattomuutta ja keisarillisen vallan tunkeilua vastaan. Tämä puolustussota oli alkanut kömpelöllä hyökkäysliikkeellä Böömissä, ja Habsburgien suursuvun päämies oli muodollisesti ja materiaalisesti kaikissa oikeuksissaan, kunhan hän vain kukisti tuon liikkeen. Hänen vastustajansa tukeutuivat vallankumoukseen, jonka täytyi oikeuttaa itsensä omalla menestyksellään. Mutta siitä päivästä lähtien, jolloin keisari ryhtyi käyttämään voittoaan [Böömin kapinallisista] rajatakseen saksalaisten ruhtinaiden suvereniteettia ja vanhojen kaupunkien oikeuksia jesuiittojen ja sotilaiden voimin, hänestä tuli jälleen poliittinen heittiö, jonka hanke oli torjuttava kansakunnan viimeisillä voimilla.

Gustav Freytagin paatoksellinen ja runollinen kuvaustapa sai myöhemmin 1900-luvun alussa kilpailijan Ricarda Huchista, jonka proosaa ja faktaa yhdistävä kirja Der groβe Krieg in Deutschland tavoitti Freytagia paremmin kansan syviä rivejä ja erityisesti naislukijakuntaa. Tähän oikeastaan päättyi kolmikymmenvuotisen sodan eeppinen ”topeliaaninen” kuvaustapa, sillä Huchin kirjan ilmestyessä vuonna 1914 Saksa oli joutumassa uuteen, siihenastiselta mittakaavaltaan ennennäkemättömän suureen sotaan. Kansallisten kauhujen kuvaaminen edellytti tämän jälkeen suorempaa ja omakohtaiseen kokemukseen perustuvaa kirjallista selvitystä, jota lukeva saksalaisyleisö löysi maailmansodan jälkeen Erich Maria Remarquen ja Ernst Jüngerin teräksisistä sotaklassikoista. Samalla kolmikymmenvuotinen sota siirtyi kansalliseeppisestä tarinasta puhtaasti historiatieteellisen selvitystyön kohteeksi. Gustav Freytag jäi 1800-luvun menneen ajatusmaailman unohdetuksi edustajaksi.

Gustav Freytag. (2017). Der Dreissigjährige Krieg. München: Anaconda Verlag eBook.

[Julkaistu 22.7.2024 blogissa Skeptinen alkemisti: Gustav Freytagin tuokiokuvia 30-vuotisesta sodasta.]