Mammuttimaista Saksan sotahistoriaa

Esimodernin Saksan sotalaitoksiin tutkijana erikoistunut Peter H. Wilson tunnetaan tiiliskivien kokoisista menestysteoksistaan Europe’s Tragedy: A History of the Thirty Years War (2009, 997 s) ja The Holy Roman Empire: A Thousand Years of Europe’s History (2016, 942 s). Uusi tietokirjajärkäle Iron and Blood: A Military History of the German-speaking Peoples since 1500 jatkaa Wilsonin vakiintunutta esitystapaa 913 sivullaan. Kirja on toisin sanoen aikamoinen luku-urakka, eikä päästä lukijaa vähällä missään vaiheessa.

Kirjan alaotsikko Military History ei tarkoita aivan samaa kuin suomen kielen sotahistoria, joka on vakiintunut yleisessä ymmärryksessä sotien historiaksi. Peter H. Wilsonin kirja ei ole kuitenkaan kronikka Saksan ja saksankielisten kansojen käymistä sodista, vaikka niihinkin toki viitataan yleiskatsauksen tasolla, vaan se on temaattinen ja strukturalistinen poikkileikkaus saksalaisista sotalaitoksista viimeisen puolen vuosituhannen aikana. Aiherajaus on ajallisesti kunnianhimoinen ja maantieteellisesti ongelmallinen, sillä Wilson on sisällyttänyt analyysiinsa myös Sveitsin, joka ei kuitenkaan ole määritelmällisesti ”saksankielinen kansakunta” (jotkut sveitsiläiset ovat toki saksankielisiä, mutta jotkut muut taas eivät). Sveitsin sisällyttäminen aiherajaukseen on muutenkin vaivalloista, sillä Sveitsi ei käsiteltävänä ajankohtana kuulunut samoihin valtiomuodostelmiin muiden saksalaisten kanssa, ei edes Pyhään saksalaisroomalaiseen keisarikuntaan, josta se irtautui de facto jo keskiajalla ja muodollisesti vuonna 1648 Westfalenin rauhan yhteydessä. Wilson joutuukin kertomaan Sveitsin sotalaitoksen historiaa hyvin paljon Ranskan kautta, jonka sotilasinstitutionaalinen vetovoima on tuntunut Sveitsissä saksalaisia sotalaitoksia paljon enemmän.

Peter H. Wilsonin argumenttina on esittää saksalaisten sotahistoria jonain muuna kuin kansallisten historiakäsitysten teleologisena ”erityistienä” (Sonderweg) kohti Hohenzollernien yhdistämää keisarikuntaa, ensimmäisen maailmansodan teräsmyrskyä ja kansallissosialistien Saksan päälle langettamaa Ragnarökiä. Wilson kyseenalaistaa modernille historianymmärrykselle ominaisen olettamuksen erityisen saksalaisesta sodankäyntitavasta, ja sikäli kun jotain omintakeista sodankäyntiä on havaittavissa viimeisen 500 vuoden ajalta, Wilson pyrkii irrottamaan sen yksinomaan Hohenzollernien ja kansallissosialistien kontekstista, joiden militarismi on jättänyt varjoonsa saksalaisen sotahistorian pitkän kaaren. Wilson lähestyy tavoitettaan monenlaisten teemojen, kuten sotataidon, sotilaiden sosiaalisten taustojen, väkivallankäytön, komentosuhteiden ja asevelvollisuuksien kautta. Kirja onkin tietopakettina ja hakuteoksena hyödyllinen, vaikkakin datan huimaava määrä tulee lukijan päälle suoranaisen tietovyöryn tavoin. Wilson harrastaa verrattain paljon numeroiden mutustelua, kun taas keskustelu aiemman tutkimuksen kanssa jää ylimalkaisten ja harmittavan leveällä pensselillä maalailevien yleistysten tasolle.

Kirjan parasta antia ovat 1700-lukua ja Napoleonin sotien jälkeistä 1800-lukua kuvaavat osiot. Edellisen yhteydessä Wilson osoittaa, kuinka 1700-luvun saksalainen sotalaitos oli desentralisoitu ja moniääninen vasta-argumenttina vakiintuneelle historiankirjoitukselle, jossa Preussin ja Itävallan keisarikunnan sotahistoria ei jätä muun Saksan kirjavalle kokemusmaailmalle juurikaan tilaa. Keskeisenä teemana on sotalaitoksen ”sosialisaatio”, mikä tarkoitti armeijoiden uppoutumista siviiliyhteiskunnan julkiseen sfääriin varuskuntineen, asevelvollisuuksineen ja sotilaallisine seremonioineen. Wilsonin revisionistisin osuus koskee Napoleonin sotien jälkeistä Saksaa ja Preussia, missä aikakauden suuren sotateoreetikon Carl von Clausewitzin vaikutus jäi hämmästyttävän ohueksi, vaikka sotakorkeakouluissa ehkä opetetaan aivan päinvastaista. Helmuth Moltke Vanhemmasta lähtien, Wilson argumentoi, saksalainen sotataito kutistui näpertelyksi taktiikan ja operaatiotaidon parissa ilman mitään visiota tai ymmärrystä suurstrategiasta. Moltke ja hänen seuraajansa kansallissosialistiseen Saksaan asti olivat ahkeria mikromanagereja, joiden käsitys sodasta perustui lyhyeen ja ratkaisevaan tuhoamissotaan (Vernichtungskrieg). Tätä tavoitetta varten joukkojen liikkumiset suunniteltiin ja aikataulutettiin tarkasti etukäteen, minkä lisäksi vihollisen oletettiin edistävän saksalaisten tavoitteita virheillään ja lähtökohtaisella taitamattomuudellaan – olihan kyse sentään saksalaisia huonommista ihmisistä. Clausewitzin keskeiset opit sodan sumusta ja sodan kitkasta eivät vaikuttaneet lainkaan rekisteröityneen Hohenzollernien tai kansallissosialistien yleisesikuntiin ja niiden pedanttisiin sotapeleihin.

1900-luvun maailmansodat ovat niin valtava aihepiiri, että niiden käsitteleminen yleisellä tasolla on lähtökohtaisesti vajavaista ja epätyydyttävää. Niin tälläkin kertaa. Kansallissosialistisen Saksan ja toisen maailmansodan asiantuntijat osaavat epäilemättä tunnistaa allekirjoittanutta paremmin kyseenalaisia väittämiä Wilsonin kirjassa, mutta omalla vähäisellä tietämyksellä pisti silmään erityisesti Wilsonin kuvaus Waffen SS:n synnystä. Sen alkukoti oli siis erikoispalveluyksikkö VT (Verfügungstruppe), joka laajeni vuonna 1934 sisällyttämään itseensä keskitysleirejä vartioineet ”pääkalloyksiköt” (Totenkopfverbände). Tälle yhteenliittymälle annettiin vuonna 1939 uusi nimi Waffen SS, ja sen aiemmat keskitysleiritehtävät siirrettiin organisaatiolle nimeltä Allgemeine SS, joka oli Wilsonin mukaan ”nominally civilian.” En suoraan sanoen aivan ymmärrä, mitä tässä kerrotaan. Olivatko siis kaikki muut paitsi keskitysleirivartijat Waffen SS -joukkoja, ja mitä muodollisesti tai muutenkaan ”siviilimäistä” oli Allgemeine SS:n keskitysleirivartiostoissa? SS-joukoista on kirjoitettu niin hyllykaupalla kirjoja, että vastaus epäilemättä löytyy jostain muualta kuin tämän kirjan sivuilta. Päänsärkyä aiheuttaa myös Wilsonin ratkaisu sisällyttää vuoden 1945 jälkeiset sotalaitokset osaksi samaa tematiikkaa ensimmäisen ja toisen maailmansodan kanssa. Niinpä kappale sotarahoituksesta (War Finance) lähtee liikkeelle vuoden 1914 Saksasta ja päättyy vuoden 2018 Sveitsiin. Kun kirjan kronologinen, maantieteellinen ja temaattinen aiherajaus on ylettömän ahnas, lukija menettää punaisen langan verrattain lyhyissäkin alakappaleissa.

Iron and Blood ei kerro juurikaan uutta 1500- ja 1600-lukujen sotalaitoksista, joihin kannattaa perehtyä syvällisemmän mutta toisaalta myös helpommin lähestyttävän erikoistutkimuksen kautta (hyvänä esimerkkinä Wilsonin oma erinomainen kirja Europe’s Tragedy). Vastaavasti 1900-luvun maailmansotien ruumiinavaus jää aivan pintaviilloksi, ja tälläkin alueella kiinnostuneen lukijan voi olettaa löytävän muualta perehtyneempää aikakauden sotalaitosten kuvausta. Kirja onkin parhaimmillaan liikkuessaan 1700- ja 1800-luvuilla, joiden saksalaisesta sotahistoriasta ei ole olemassa lainkaan liikaa tutkimusta. Tällä aihe- ja aikarajauksella Peter H. Wilsonin kirja toimii aivan erinomaisena johdatuksena ja kaikki oleellisesti seikat esittelevänä yleisteoksena. Kolmikymmenvuotisesta sodasta (1618–1648) tai 1900-luvun maailmansodista kiinnostuneille kirja ei tarjoile paljoakaan uutta tai oivaltavaa.

Peter H. Wilson. (2024). Iron and Blood: A Military History of the German-speaking Peoples since 1500. Lontoo: Penguin, 913 s.

[Julkaistu 23.9.2024 blogissa Skeptinen alkemisti: Mammuttimaista Saksan sotahistoriaa.]