Paavo Haavikon Nuijasota
Vuonna 1996, jolloin nuijasodan (1596–1599) syttymisestä oli kulunut 400 vuotta, kirjailija Paavo Haavikko valmistautui sytyttämään historiallisen, poliittisen ja kirjatieteellisen kulttuurisodan julkaisemalla oman tulkintansa sodasta Nuijasodan nimeä kantaneella tietokirjalla. Edellytykset julkisuudessa käytävään gladiaattoritaisteluun olivat olemassa, sillä vajaat kaksikymmentä vuotta aiemmin ilmestynyt Heikki Ylikankaan Nuijasota (1977) oli synnyttänyt sodanjälkeisessä Suomessa aivan ennen näkemättömän kiivaan ja tulehtuneen historiografisen debatin, jossa henkilökohtaisuuksinkaan menemiseltä ei vältytty. Jos Paavo Haavikko odotti jotain vastaavaa veristä polemiikkia omalla avauksellaan, joutui hän kuitenkin pettymään. Ylikangas, joka julkaisi samana vuonna 1996 päivitetyn (eli käytännössä aivan saman) version omasta Nuijasodastaan, ei julkisesti reagoinut Haavikon tulkintaan, eikä kirja herättänyt muutenkaan suurtakaan huomiota mediassa tai historiatutkijoiden piirissä. Näkyvin reaktio oli neutraali ja vaisu arvio Helsingin Sanomissa. Paavo Haavikon Nuijasodasta ei tullut räjähdystä eikä tussahdustakaan.
Onko Paavo Haavikon Nuijasota siis täysin yhdentekevä ja merkityksetön teos? Useamman vuosikymmenen etäisyydellä vastauksen voi antaa kieltävässä muodossa, sillä Haavikon kirjalla on nykykatsannosta nähtynä omat ansionsa, vaikka sen ongelmat ovat myös räikeät. Yleistäen voi sanoa, että Paavo Haavikko noudatteli kirjassaan Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen Nuija-sodan (1857–1859) ja Pentti Renvallin Kuninkaanmiesten ja kapinoitsijoiden (1962) viitoittamaa tietä, joka painotti ylätason politiikkaa sodan syttymissyynä Heikki Ylikankaan korostaman yhteiskunnallisinstitutionaalisen ristiriitaisuuden sijasta. Haavikko kuitenkin ujutti sodan suureen kertomukseen omana twistinään ranskalaisen Annales-koulukunnan strukturalismia, mikä näkyi Haavikon yrityksenä kvalifioida talonpoikien kapinallisuutta/lojaalisuutta maantieteellisten rajojen ja linnojen läheisyyden tai niiden etäisyyden kautta. Näin Haavikko yritti kiteyttää argumentaatiotaan:
Hämäläisten ja savolaisten liikehdintä linnojen välimaastossa ja savolaisten talonpoikien rintaman hajoaminen kapinallisiin ja linnanherralle uskollisiin linnan lähiseudun talonpoikiin kertoo että kapinan syynä ei ollut syrjäseutujen ja periferian kehittymättömyys saati lyhytjännitteisyys, vaan kansan nousun alueet ratkaisi etäisyys linnoista.
Toisaalla Haavikko ei myöskään vähättele Södermanlandin herttua Kaarlen harjoittamaa kiihotusta, joka täytti nykyaikaisen informaatiosodankäynnin määritelmät ja joka provosoi Suomea sotilasdiktaattorina hallinneen Klaus Flemingin ryhtymään omaan vastapropagandaansa. Suomalaisen historiantutkimuksen pinttymistä poikkeavan strukturalistisen katsannon esille tuomisen ohella Haavikon Nuijasodan toinen ilmiselvä hyve on ammattikirjailijan ja lahjakkaan runoilijan väkevä ja rikas proosa. Nuijasodassa on lukuisia haavikkomaisia aforismeja, kuten tekijältään saattaa odottaakin:
Kapinalla oli tahtonsa. Ja sitä tahtoa tahtoivat kaikki nyt noudattaa.
Lyhytsulkuinen Kaarle-herttua kyllä oli, pitkävihainen kuningas hänestä tuli.
Lupaukset eivät maksa mitään. Kapinoitsijoille voi luvata vaikka kuun taivaalta, jos he itse käyvät sen hakemassa.
Sota on odottamista ja huoltoa. Ja huollon odottamista.
Jne.
Paavo Haavikon Nuijasodan ongelmat ovatkin sitten moninaisempia. Vaikka Haavikon argumentti linnojen läheisyydestä kapinan hillitsijöinä ja Maaselän geologisen rajan merkityksestä taloudellisten intressien ja poliittisten lojaliteettien jakajana on oivaltava ja kiehtova, hän ei onnistu perustelemaan sitä pelkkien sekundäärilähteiden ja teoreettisen visioinnin kautta. Tällainen lähestymistapa olisi vaatinut tarkempaa ja yhteismitallista paikallishistoriallista tutkimusta nimenomaan aikalaislähteisiin perustuen. Ongelmallinen on myös Haavikon väkevä väite siitä, että nuijasodan kaltainen kapina syttyy siellä, ”missä toivon kynnys kestettävissä olevan ja kestämättömän rasituksen välillä oli juuri ylittymässä, väärään suuntaan.” Nykytutkimus on Haavikon kanssa suurin piirtein päinvastaista mieltä, esimerkkinä vaikkapa Kimmo Katajala toimittamassaan antologiassa Northern Revolts: Medieval and Early Modern Peasant Unrest in the Nordic Countries (2004). Katajalan ja muidenkin historioitsijoiden katsannossa nuijasodan kaltaiset keskiaikaiset ja esimodernit talonpoikaiskapinat eivät syttyneet vaihtoehdottomasta epätoivosta vaan heijastelivat poliittista kulttuuria, jossa aseellinen protesti oli rinnakkaiskeino käräjöinnille esivallan epäoikeudenmukaisiksi ja laittomiksi koettujen toimenpiteiden estämiseksi, kumoamiseksi tai minimoimiseksi.
Ylivoimaisesti rumin kauneusvirhe Paavo Haavikon Nuijasodassa on sen yltiöliberaali lainausmetodi. Haavikon kerronta nojaa voittopuolisesti muutamaan sekundäärilähteeseen, kuten edellä mainittuihin Yrjö-Koskisen ja Renvallin nuijasotahistorioihin sekä Eino Jutikkalan Suomen talonpoikien historiaan (1942). Haavikko ei ainoastaan käytä näitä muiden historioitsijoiden aiempia tuotoksia oman tekstinsä lähteinä, vaan hän jopa lainaa niitä pitkästi ja sanasta sanaan – eikä edes virkkeiden vaan ihan kokonaisten sivujen verran. Koska Nuijasodassa ei ole ala- tai loppuviitteitä, pitkien lainausten lähde paljastuu vain silloin valitettavan harvoin, jolloin Haavikko muistaa tai haluaa mainita ne omassa leipätekstissään. Haavikon Nuijasota on tässä mielessä ikään kuin Yrjö-Koskisen, Renvallin ja Jutikkalan historiografian Valitut Palat. On vaikea ymmärtää, kuinka Haavikko on voinut onnistua tällaisessa kohtuuttoman anteliaassa referoinnissa rikkomatta tekijänoikeuksia. Yrjö-Koskisen kirja oli tuolloin vuonna 1996 jo toki puolitoista vuosisataa vanha, mutta Renvallin ja Jutikkalan kirjojen ilmestymisestä oli kulunut vasta 30–50 vuotta, joten ne eivät missään nimessä olleet luiskahtaneet vielä public domainin puolelle. Räikeä esimerkki oli myös Emmanuel Le Roy Ladurien Karnevaalit, jonka Haavikon sanasta sanaan pitkälti lainaaman suomennoksen ilmestymisestä oli tuolloin kulunut vasta kuusi vuotta. Haavikon Nuijasota tuo väistämättä mieleen tuoreen Suomen historian jännät naiset (2022), jonka tekijää vedettiin julkisesti kölin alitse vähäisemmistä vapauksien ottamisista. Ei voi olla spekuloimatta, mahtoivatko vaisu mediakiinnostus ja laihat myyntiluvut vaikuttaa siihen, ettei kukaan kustantaja viitsinyt lähteä käräjöimään Haavikon ja hänen kustantamonsa Art Housen kanssa löperöstä referoinnista. Ilmeisesti myös Heikki Ylikangas löysi Haavikon Nuijasodasta epäilyttäviä yhtymäkohtia omaan klassikkoonsa, mutta kiireinen ja omia uusia töitään promovoinut professori ei vaivautunut perkaamaan asiaa sen syvemmin.
Heikki Ylikangas oli kaltoin kohtelun uhri enemmän siinä mielessä, ettei Paavo Haavikko suostunut liittämään hänen Nuijasotaansa oman kirjansa bibliografiaan. Ainoa viittaus Ylikankaan työhön oli hänen väitöskirjansa Puukkojunkkareiden esiinmarssi (1976), joka sivusi nuijasotaa mutta ei omistautunut aiheelle. Toki Haavikon kirjaluettelo ei ole muutenkaan kovin kaksinen, ja hänen ylikansallisen vertailunsa lähdeaineistokin jää lähinnä Emmanuel Le Roy Ladurien ja Fernand Braudelin klassikkojen tasolle. Ylikankaan ”känselöinti” oli tietenkin henkilökohtainen sivallus; Haavikon elämäkerturi Martti Anhava kertoo löytäneensä maestron papereista 40-liuskaisen Nuijasodan tutkimussuunnitelman tai konseptin, jossa Haavikko päästeli estottomasti ”aggressiivis-ylemmyydentuntoista jupinaa, joka alleviivaa hänen oman teoksensa ainutlaatuisia oivalluksia ja syyttää Ylikangasta holtittomasta lainailusta ja plagioinnista” (Martti Anhava, Niin katosi voitto maailmasta: Paavo Haavikon elämä, 2021). Anhavan mukaan Haavikko suhtautui nuijasotaan ”kuin valtausta havitteleva kullankaivaja joka kyräilee ja luimistelee maanomistajaa, tässä tapauksessa Heikki Ylikangasta jonka ’Nuijasota’ oli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin mullistanut siihen asti vallinneita käsityksiä ja osoittanut että keskeisiä asiakirjalähteitä voi lukea toisinkin.” Paavo Haavikon Nemesis oli se, että myöhemmät historiantutkijat suhtautuivat häneen itseensä yhtä ylimalkaisesti ja vieroksuen kuin miten Haavikko oli kohdellut Ylikankaan työtä. Pikainen tarkistus viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ilmestyneestä nuijasotatutkimuksesta paljastaa, ettei Haavikon Nuijasota ole löytänyt tietään arvostettujen professorien ja dosenttien kirjoihin tai artikkeleihin.
Pitäisikö Paavo Haavikon teos kuitenkin jo sisällyttää nuijasodan historiankirjoituksen läpivalaisuun kaikkine virheineen, vahvuuksineen ja idiosynkrasioineen? Sen kysymyksen jätän tulevien historiantutkijoiden ratkaistavaksi.
Paavo Haavikko. (1996). Nuijasota: Sisällissodan vuodet 1596–1599. Helsinki: Art House. 232 s.
[Julkaistu 16.10.2024 blogissa Skeptinen alkemisti: Paavo Haavikon Nuijasota.]
Hienoa että vanhoihinkin teoksiin joku jaksaa perehtyä ja niistä tännekin kirjoittaa. Olenko ihan väärässä jos väitän, että jos haluaa lukea vain yhden Haavikon historiateoksista, kannattaa lukea Kansakunnan linja?
Ilmoita asiaton viesti
Juuri sen kirjan tyyli ja esitystapa tulevat usein mieleen Veikko Huuskan blogikirjoituksista. Kysymys ei tietenkään ole imitaatiosta vaan omaksuttujen tyylikeinojen käyttämisestä.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvä huomio. Tietyt yhtäläisyydet eivät ole optista harhaa, vaan heijastusta taannoista huomattavan väkevästä lumoutumisesta. Ajoittain täysin tietoista yritystä ilmaista itseä juuri noilla keinoilla, joista Paavi muistetaan. Historiassa ja prosesseissa on monta säiettä, syntyjä syviä: lyhyessä blogissa etymologiat saa parhaiten hahmotettua nopeilla leikkauksilla, rytmityksellä, pointillisuudella. Pidemässä tekstissä on mahdollista juosta juurakoissa syvemmälle, tarkemmin, kokoavammin.
Ilmoita asiaton viesti
Paavo Haavikko oli hyvä kirjoittaja, oivaltava kait. Huono historioitsija. En tiedä, josko näkemykseni on oikea? – historian tutkimuksen metodiikka ja erityistyisesti perstuntuma ovat historiallisen tutkimuksen tekoon ovat liian vähäisiä. Niinpä ajatukseni ovat nyt ”sinne päin heittävää mutuilua”.
Sitä vastoin Heikki Ylikangas on ollut virkistävä ja sopivan haastava tutkija, taitava argumentoija. Ja vielä parempi väittelijä. Hän on myös sitä ”vanhempaa tutkijapolvea” vieraammalta tieteenalalta.
– yhteiskuntatieteellinen, sosiologinen näkemys tuli väkevästi vähän tutkittuihin aiheisiin hänen myötään.
Ylikankaan nuijasota, häjyt ja Suomen sodat toisessa maailmansodasssa. Kaikkiin hän avasi mielenkiintoisen – ja mielestäni – uuden näkökulman. Verrattuna jo vähän pölyttyneisiin tutkimuksiin.
Ilmoita asiaton viesti