Roihuava Englanti

Sisällissotien aikakauden Englanti on viime vuosina, kenties Brexitin seurauksena, asettunut Britanniassa historiallisen mielenkiinnon kestokohteeksi. Kaksi vuotta sitten ilmestyi Anna Keayn kehuttu The Restless Republic, ja arvostetun Ronald Huttonin kunnianhimoinen Oliver Cromwell -elämäkerta on äskettäin edennyt toiseen osaansa. 1600-luvun Englannin kuohuja kuvaa nyt myös Jonathan Healeyn tuore kirja The Blazing World: A New History of Revolutionary England. 1600-luvun yllättävästä ajankohtaisuudesta huolimatta (esimerkiksi se, kuinka pääministeri Theresa Mayn yritys palauttaa oma Brexit-konseptinsa alahuoneen käsittelyyn estettiin kaivamalla esille ennakkotapaus vuodelta 1604) Healey ei ole kirjoittamassa päivänpoliittista puheenvuoroa, vaan hänen kirjansa ilmiselvä tarkoitus on osoittaa 1600-luvun Englannin etäisyys omasta maailmastamme – tai kuten L. P. Hartley kirjoitti vuonna 1953: ”The past is a foreign country.”

Kun historioitsijat kirjoittavat 1600-luvun Britannian epookkia, heidän aikarajauksensa on usein jotain muuta kuin vuodet 1600–1699. Niinpä, kun Christopher Hill kirjoitti edelleenkin sangen arvovaltaisen teoksensa The Century of Revolution (1961), hänen kertomuksensa alkoi vuodesta 1603 ja päättyi vuoteen 1714 – siis aivan eri vuosisadalle. Jonathan Healeyn aikarajaus on se kenties ilmiselvin 1603–1689. Aikajanan alkupäässä on Skotlannin kuningas Jaakko VI:n nousu Englannin valtaistuimelle hallitsijatittelillä Jaakko I, ja sen päätöspiste on vuoden 1689 parlamenttivaalit edellisvuoden ns. mainion vallankumouksen (Glorious Revolution) jälkimainingeissa (Christopher Hill venytti oman tarinansa Espanjan perimyssodan päättäneeseen Utrechtin rauhaan).

Jo heti kirjan alussa käy selväksi, ettei Healey liiku pelkästään perinteisellä politiikan ylätasolla, vaan että hänen metodinsa on jotain muuta. Siinä, missä Anna Keay avasi Englannin tasavallan aikaa keskittymällä yhteiskunnan välikerrokseen (joka metodi edustaa aivan aiheellisesti suosittua history from the middle -lähestymistapaa), Healey läpivalaisee 1600-luvun Englantia vallan ylätasolta ja yhteiskunnan alakerrostumasta. Jaakko I:n valtakaudella metodi avaa sitä, kuinka yhteiskuntaa reunustivat toisaalla Jaakko I:n itsevaltaisuutta etsinyt hallitsemistapa sekä väestönkasvun ja pulan aiheuttamat paineet. Ristiriidat ilmenivät näkyvimmin siinä kulttuurisodassa, jossa vaikuttivat yhtäällä vankkumattoman kalvinistiset puritaanit ja toisaalla kirkollisia synteesejä hapuillut valtiokirkollisuus, joka ei halunnut luopua kaikista katolisen kirkon pitkistä perinteistä. Kulttuurisotaa eskaloivat kaksi suurta rakenteellista ilmiötä, kansan kasvanut lukutaito sekä lisääntynyt litigaatio, jossa erilaisia omistukseen ja määräysvaltaan liittyviä asioita artikuloitiin sitoviksi oikeudellisiksi päätöksiksi. Nämä kehityskulut vaikuttivat voimakkaasti siihen, miten tapahtumat etenivät usein hirvittävää vauhtia ja ennakoimattomalla tavalla Jaakko I:n seuraajan Kaarle I:n valtakaudella vuodesta 1625 eteenpäin.

Jonathan Healeyn kuvauksessa Englannin ja sen komposiittikuningaskuntien sisällissodan (1639–1653) päänäyttämö on hieman yllättävästi Lontoo. Westminsterin ja Cityn kaksoispääkaupunki kasvoi 1600-luvulla kuin pullataikina, mikä loi omia jännitteitään sen valtakamareihin ja kaduille. Healey kuvaa herkullisesti, kuinka politiikan ja kadun todellisuudet törmäsivät toisiinsa yllättävillä ja voimakkailla tavoilla. Eräs värikäs episodi oli se, kuinka Kaarle I:n matkustaessa Lontoon kaduilla verhotuilla vaunuillaan joku agitaattori onnistui viskaamaan hänen vossikkaansa kranaatin tavoin pamfletin, jossa vaadittiin aseellista kapinaa vanhatestamentillisin sanankääntein. Tapaus oli osoitus Lontoon levottomien katupoliitikkojen reaktiosta Kaarlen yritykseen nujertaa parlamentti vangitsemalla viisi sen näkyvintä antirojalistia tammikuussa 1641. Kömpelöä vallankaappausyritystä seurannutta sisällissotaa Healey kuvaa lähinnä politiikan näkökulmasta, sillä sen sotahistoria vaatisi jo oman kirjansa. Healey ei näe Kaarle I:n päätymistä mestauslavalle väistämättömänä kehityskulkuna vaan onnettomien sattumusten ja huonojen päätösten seurauksena. Monista historioitsijoista poiketen Healey ei kuvaa Kaarlea auttamattomana typeryksenä vaan päinvastoin osaavana pelurina, jolla oli liikaa oveluutta ja liian vähän viisautta. Kirkkosääntöjen ja verotuksen yksittäiskysymysten muuntaminen periaatteelliseksi kamppailuksi kuninkaan ja parlamentin välisistä valtarajoista oli lopputulema, jota Kaarlen olisi kannattanut välttää eikä toistuvasti hakea. Kyvyttömyys nähdä asioita muiden kuin itsensä perspektiivistä oli hänen suurin vikansa itsevaltaisuutta tavoitelleena monarkkina.

Kuninkaanvaltaa seurannut tasavalta oli tietenkin kaikkea muuta kuin demokraattinen onnela. Jonathan Healey nostaa esille poliittisen pääoman kroonisen puutostilan, minkä seurauksena kansan enemmistö ei koskaan täysin lämmennyt Oliver Cromwellin johtamalle protektoraatille. Monarkian lakkauttaminen ei poistanut toimeenpanovallan ja lainsäädäntövallan välisiä ristiriitoja, ja tasavallan aikana ne konfliktit saivat lähinnä uusia muotoja ja foorumeita. Healey ei paheksu Cromwellia, vaan pitää tämän reaalipolitiikkaa lopulta onnistuneena. Mitä yhteiskunnallisiin reformeihin tulee, Cromwell oli enemmänkin niiden keulakuva kuin ainoa toteuttaja. Cromwell ei ole Healeyn silmissä myöskään radikaali vaan enemmänkin traditionalisti, joka pysyi aina konservatiivisena maanomistajana East Angliasta. Healey myös osoittaa kontrafaktuaalisuuden suuntaan muistuttaessaan, ettei Cromwellin asema tasavallan ja armeijan johtajana ollut tähtiin kirjoitettu; sattuma ja tapahtumahistoria poistivat Thomas Fairfaxin, John Lambertin ja Thomas Rainborough’n kaltaisia parlamentaarisen armeijan voimahahmoja Cromwellin tieltä. Tasavallan ohuesta kansansuosiosta kertoo toisaalla myös se tapa, millä uutinen kuninkaan paluusta otettiin vastaan Englannin kaduilla ja kylissä. Lontoossa Thamesin rannalle kokoontuneet ihmisjoukot riemuitsivat Kaarle II:n saapuessa sinne laivalla, kun taas Lincolnshiren Bostonissa kaupungin nuorukaiset ”kusivat ja paskoivat” tasavallan vaakunan päälle.

Jonathan Healey kuvaa restauraatiomonarkian aikakautta 1660–1688 yhteiskunnallisen dynamiikan murrosvaiheena. Väestönkasvu alkoi taittumaan emigraation, syntyvyyden laskun ja vuoden 1666 ruttoepidemian seurauksena, mikä toisaalla näkyi taloudellisen ylijäämän muodostumisena. Lisääntynyt ja institutionalisoitunut köyhäinapu loi eräänlaisen taloudellisen selkänojan yhteiskunnan alempiin kansankerroksiin, minkä ohella ”poliittiseksi aritmetiikaksi” kutsuttu hallitsemisen taisto lisäsi kruunun kykyä valjastaa kuningaskunnan resursseja aiempaa tehokkaampaan käyttöön. Kansantalous kasvoi laajentuvan kaukokaupan ja uuden kuninkaallisen laivaston suojeleman merenkulun ansiosta. Englannista tuli tieteen vallankumouksen keskuspaikka, kun uusi tieteellinen seura, The Royal Society, kokosi Britannian ja koko Euroopan tärkeitä tieteentekijöitä omaan vaikutuspiiriinsä. Myös energiantuotannossa tapahtui vallankumous, kun hiili alkoi korvata puuta valaistuksen, lämmityksen ja teollisuuden polttoaineena. Restauraatiomonarkian kääntöpuolena oli kuitenkin sen usein unohdettu totalitarismi, kun kruunu vainosi poliittisia ja uskonnollisia toisinajattelijoita sekä pyrki julkisen keskustelun kontrolloimiseen. Macchiavellilainen ja kylmän laskelmoiva Kaarle II ei ollut mikään sydänten kuningas. Aikakauden henki kiteytyi Margaret Cavendishin varhaisessa scifiromaanissa The Blazing World (1666), jonka utopia kuvasi tieteen ja taiteen dynaamista fantasiavaltakuntaa, jota toisaalta johdettiin poliittisesti ja uskonnollisesti yksimuotoisella ja totaalisella tavalla.

Restauraatiomonarkia tunnetusti kriisiytyi Kaarle II:n vallanperijän eli hänen nuoremman veljensä Jaakko II:n katolilaisuuteen. Parlamenttiin tuotu syrjäyttämisesitys (Exclusion Bill) jakoi sen kahtia kannattajiin (Whigs) ja vastustajiin (Tories). Kaarle II selätti kriisin tukeutumalla Tory-kannattajiinsa, mutta toisaalta hän myös jätti siten veljelleen perinnöksi selkeän parlamentaarisen opposition. Kun uusi kuningas alkoi näkyvästi suosimaan katolisia uskonveljiään, protestanttiselle valtionkirkolle (Church of England) lojaalien Toryjen tuki alkoi horjua. Miespuolisen perijän syntymä toi mukanaan tulevaisuudenkuvan Englantia hallitsevasta katolisesta dynastiasta, mikä oli useimmille rojalisteillekin liikaa. Oppositiovoimien ja Alankomaiden valtionhoitaja Vilhelm III:n salaliitto Jaakko II:sta vastaan on muualta tuttua historiaa, kuten on alankomaalaisen invaasion lopputuloskin. Jonathan Healeyn kerronnassa on oleellisinta Jaakko II:n flegmaattisuus vallanhaastajan edessä. Hän ei ryhtynyt ratkaisutaisteluun Salisburyn tasangoille kokoontunutta Vilhelmin armeijaa vastaan, vaan pakeni Lontoosta yrittäen päästä Ranskaan. Kun hänet otettiin kiinni ja palautettiin Lontooseen, Jaakko II pakeni toistamiseen ja tällä kertaa pysyvästi. Vilhelmin poimima kruunu oli siinä vaiheessa menettänyt jo suuren osan hohteestaan, sillä kuten Healey loppukaneetissa toteaa, Englannin politiikassa ei enää ollut kyse niinkään kuninkaista kuin kollektiivisista valtarakenteista, jotka kohtasivat parlamentin alahuoneessa.

Jonathan Healeyn kirjan kunnianhimoinen alaotsikko lupaa uutta historiaa. Sisällöllisesti näin ei ehkä ole, sillä Stuartien, Englannin sisällissodan ja tasavallan historiasta ei enää uutta tietoa juurikaan löydy. Uutta on kuitenkin Healeyn tapa kertoa reippaan narratiivista historiaa yhteiskuntahistorian ”alemman katseen” mukanaan tuomalla lisävärillä. The Blazing World ansaitsee paikkansa 1600-luvun Englannin historian kaanonissa jo pelkästään omintakeisen metodinsa ansiosta. Sen lisäksi kirja on jännittävää ja kiehtovaa luettavaa, jonka äärellä ei koe yhtäkään tylsää hetkeä.

Jonathan Healey. (2024). The Blazing World: A New History of Revolutionary England. Lontoo: Bloomsbury Publishing. 492 s.

[Julkaistu 14.9.2024 blogissa Skeptinen alkemisti: Roihuava Englanti.]