Uusi yleiskatsaus kolmikymmenvuotiseen sotaan

Kun kolmikymmenvuotisen sodan syttymisestä tuli kuluneeksi tasan 400 vuotta vuonna 2018, markkinoille ilmestyi merkkivuoden tienoilla useitakin eri kielillä kirjoitettuja sodan yleisesityksiä. Eniten huomiota sai Herfried Münklerin tiiliskivimäinen Der dreissigjährige Krieg: Europäische Katastrophe, deutsches Trauma 1618–1648 (2017), jonka kirjoittaja on Saksassa tunnettu pitkän linjan valtiotieteilijä. Saksassa ilmestyi tuolloin myös Hans Medickin Der dreissigjährige Krieg: Zeugnisse vom Leben mit Gewalt (2018), jonka fokus ei ollut valtiotieteissä vaan sodan ruohonjuuritason kokemuksesta. Englanninkielisessä maailmassa ilmestyi John Matusiakin Europe in Flames: The Crisis of the Thirty Years War (2018) sekä aika lailla jälkijunassa vielä John Piken The Thirty Years War, 1618-1648: The First Global War and the End of the Habsburg Supremacy (2022). Espanjassa julkaistiin pitkästä aikaa uusi sodan yleishistoria, Cristina Borreguero Beltránin erinomainen La guerra de los treinta años 1618–1648: Europa an te el abismo (2018). Myös Ranskassa ilmestyi kolmikymmenvuotisen sodan historiikki, Marie-Noëlle Fauren La Guerre de Trente Ans (2019).

Ranskassa on tänä kuluvana vuotena ilmestynyt jälleen uusi sodan historia, Claire Gantetin La Guerre de Trente Ans 1618–1648 (2024). Johdannossaan Gantet hahmottaa yhtäläisyyksiä kolmikymmenvuotisen sodan ja oman aikamme konfliktien kanssa, jotka alkavat tyypillisesti ilman sodanjulistusta ja joissa sotilaallisina toimijoina ovat usein joko suprakansalliset voimat tai ei-valtiolliset tahot, kuten terroristijärjestöt. Kolmikymmenvuotinen sota oli kaikkea muuta kuin politologian rakastama lineaarinen ja selkeä sota valtiollisten osapuolten välillä. Kun Böömin kapina syttyi keväällä 1618, se ei juuri vaikuttanut elämään Böömin ulkopuolella. Sodan laajetessa sen osapuolet eivät olleet yhteismitallisia eivätkä suinkaan määriteltävissä valtioiksi: ylikansallisten aatelisupseerien johtamat monikansalliset armeijat taistelivat palkkasoturijoukkoina Pyhässä saksalaisroomalaisessa keisarikunnassa, jonka monitulkintaiset rajat olivat samaan aikaan territoriaalisia, tuomiopiirillisiä ja feodaalisia.

Claire Gantet ei niele saksalaista tulkintaa sodan syttymisestä Augsburgin uskonrauhanjärjestelmän romahtamisen loogisena ja väistämättömänä seurauksena; sen sijaan Gantet painottaa konfliktien moniulotteista ja epäsymmetristä kirjoa, joiden uhan alla suursodan mahdollisuutta pohdittiin Euroopassa jo vuoden 1600 tienoilla. Suurin epätasapaino löytyi keisarikunnasta itsestään, jota ei määritelty Bourbonien Ranskan kaltaiseksi poliittiseksi valtioksi vaan enemmänkin lainsäädännölliseksi yhteisöksi, jossa keisarin ja säätyjen välinen valtatasapaino oli alituisessa vaihtelun ja yhteentörmäysten tilassa. Kun poliittinen rauhatahto järkkyi, samalla järkkyi myös aiempi uskonrauha, minkä seurauksena uskonnollinen vastakkainasettelu alkoi levitä instituutioihin ja rakenteisiin, joissa oli aiemmin kyetty toimimaan uskonnollisista intohimoista välittämättä.

Kuten kaikki kolmikymmenvuotisen sodan historiikit, myös Claire Gantetin La Guerre de Trente Ans etenee kronologisesti ja narratiivisesti. Kirjan ensimmäinen pääluku kattaa vuodet 1618–1629, ja Gantet on nimennyt sen ”jännitteiden eskalaatioksi” (l’escalade des tensions).  Gantet näkee eskalaation keisarikunnan systeemisenä ominaisuutena: kun vastavalittu keisari Ferdinand II rikkoi vaalikapitulaationsa ja sisällytti Espanjan Habsburgit keisarikunnan sisäiseen konfliktiin, vaaliruhtinaat näkivät teon yhteisen järjestelyn pettämisenä. Kapitulaatio eli keisarin vala oli olennainen osa feodaalista järjestelmää, missä rituaalit määrittävät jäsenten paikkaa ja arvoasemaa. Ferdinand II toisin sanoen hämärsi oman paikkansa keisarin ja vaaliruhtinaiden kollegion kollektiivisessa hierarkiassa. Gantet kuvaa vuosia 1618–1620 toisen maailmansodan analogian kautta ”teeskentelysotana” (drôle de guerre), missä yhdelläkään osapuolella ei ollut käytettävissään oikeaa ja vakinaista asevoimaa. Gantet lanseeraakin hyödyllisen käsitteen des armées-patchworks kuvaamaan sodan alun häthätää kokoon kasattuja palkkasoturi- ja nostoväkiarmeijoita.

Eräs Gantetin sodan alusta (ja myöhemmiltäkin ajanjaksoilta) tunnistama ilmiö on ”symbolinen väkivalta”, jonka kohteena olivat taideaarteet ja intelligentsijan jäsenet, joiden kaappaaminen tai pakkokäännytys nähtiin suurina henkisinä voittoina. Tätä ilmiötä kuvasi, se kuinka katolinen liiga ryösti Pfalzin vaaliruhtinaan Heidelbergin kirjaston tai ruotsalaiset Mainzin, Münchenin ja Prahan taideaarteet. Toisaalla Tübingenin yliopiston luterilaisen professori Christoph Besoldin kääntymys katoliseen uskoon Nördlingenin taisteluvoiton jälkeen vuonna 1634 nähtiin katolisten säätyjen merkittävänä moraalisena ja älyllisenä voittona protestanttisista vihollisista. Valtellinen alppilaaksossa 1620-luvun alussa puhjenneen paikalliskonfliktin Gantet rinnastaa oman aikamme Syyrian sisällissotaan: se oli syrjäisellä alueella ja kaukana niin sanotuista ”moderneista valtioista” puhjennut paikallinen ja tunnustuksellinen konflikti, joka eskaloitui ensin epäsuoraksi sodaksi ja sitten suoranaiseksi suurvaltakonfliktiksi. Gantetin kuvausta lukiessa ei voi olla välttymättä ajatukselta, että Valtellinen konfliktilla (tai koko kolmikymmenvuotisella sodalla) saattaisi olla yhtäläisyyksiä myös Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan kanssa.

Vuosien 1629–1631 ajanjaksoa Gantet kuvaa vain sodan vaihtumisvuosiksi (le basculement des années). Vuoden 1629 restituutioediktin Gantet näkee kontraproduktiivisena keisarin ylilyöntinä, joka teki tarpeettomasti luterilaisista säädyistä ja kahdesta jäljellä olevasta protestanttisesta vaaliruhtinaasta hänen vihollisiaan. Restituutioedikti jakoi kahtia myös katolisen leirin, sillä keisarikunnan ruhtinaspiispoilla ja hengellisillä korporaatioilla, kuten benediktiineillä tai sisterssiläisillä, ei ollut yhteistä näkemystä siitä, kuinka tai kenelle restituoitu kirkollinen omaisuus pitäisi palauttaa. Vuonna 1630 sotaan liittynyttä Ruotsia Gantet kuvaa säälimättömästi: keisarikunnasta katsottuna kaukainen maa (Finlande incluse), jonka väestöstä 90 prosenttia oli talonpoikia ja jonka aatelissääty koostui vain 600 miehestä, ei ollut edes osa sivistynyttä maailmaa. Ruotsin liittymistä sotaan selittää Gantetin mukaan pidempi ekspansionistinen ulkopolitiikka, joka ei ollut irrallaan Kustaa II Aadolfin ja Axel Oxenstiernan ohjelmasta kasvattaa kuninkaallista keskusvaltaa suhteessa paikallistason aatelistoon. Vuonna 1630 Ruotsin ja Saksan protestanttisten ruhtinaiden intressit sattuivat osumaan yhteen, mistä oli seurauksena ruotsalaisten maihinnousu Pommerissa.

Kirjan kolmas osa kuvaa väkivallan kulminaatiota ja hapuiluja rauhan solmimiseksi aikavälillä 1631–1648 (l’acmé de la violence et la quête de paix). Gantet kuvaa Ranskan osallistumista sotaan asteittaiseksi kehitykseksi epäsuorasta sodankäynnistä avoimeen sotaan. Tuolloinkin Ranska kävi sotaa rintamilla, jotka olivat lähinnä keisarikunnan reuna-alueita. Avoimen sodanjulistuksenkin Ranskan kuningas esitti Espanjan kuninkaalle eikä Saksan keisarille. Silti Ludvig XIII:n sodanjulistus oli merkkipaalu sodan historiassa, sillä se oli kolmikymmenvuotisen sodan ensimmäinen ja eräällä tapaa ainoa virallinen sodanjulistus: Kustaa II Aadolfin noustessa maihin Pommerissa vuonna 1630, hän julkaisi interventiota selittävän manifestin eikä suoranaista sodanjulistusta. Kun keisari Ferdinand II ilmoitti sodasta Ranskaa vastaan vuonna 1636, hän teki sen ainoastaan Böömin kuninkaan eikä pyhän saksalaisroomalaisen keisarin kapasiteetissa. Kustaa II Aadolfin tavoin Ferdinand II myös naamioi sodanjulistuksen epämääräisen sotamanifestin taakse. Ainoat täysin normatiiviset sodankävijät kolmikymmenvuotisessa sodassa olivat lopulta Ranskan Ludvig XIII ja Espanjan Filip IV.

Vuosia 1641–1643 Gantet kuvaa ”rasittavaksi keinumiseksi” (un épuisant balancement). Gantet pitää tätä perinteisessä historiankirjoituksessa ylenkatsottua ajanjaksoa ratkaisevana koko sodan kannalta, sillä juuri silloin aiempaa vähäisemmillä resursseilla sotivat valtakunnat ja toimijat etsivät tietoisesti itseään parhaiten hyödyttävää rauhanratkaisua. Tämä oli myös se aikakausi, jolloin sotaa käyvät tahot institutionalisoivat resurssien keräämistään ympäröivältä yhteiskunnalta pysyvien sotalaitosten rahoittamiseksi. Sotilaita oli aiempaa vaikeampaa värvätä, minkä seurauksena armeijoista tuli pienempiä ja liikkuvampia. Ratsuväki muodosti puolet ellei suurempaakin osaa armeijoista, piiritykset muuttuivat kestoltaan lyhyemmiksi, ja varuskuntien komentajat olivat taipuvaisempia antautumaan verilöylyjen välttämiseksi. Kun jalkaväki aseistautui enemmän musketeilla kuin peitsillä, siitä tuli samalla vähempää hyökkäävää ja enemmän puolustautuvaa. Yleisen varovaisuuden ilmapiiriä hallitsi kollektiivinen ymmärrys siitä, että sota päättyisi lopulta rauhanteolla eikä sotimisella.

Vuodet 1643–1648 ovat Gantetille ”ohdakkeinen tie rauhaan” (l’épineux chemin vers la paix). Itse Westfalenin rauhan Gantet näkee verrattain antikliimaksisena saavutuksena. Keisarikunnan rajat eivät juuri muuttuneet, ja lopputulos oli muutenkin epäonnistuneiden aloitteiden kompromissi. Paavin yritys rauhanvälittämisessä oli lässähtänyt Rooman kirkon liian uskonnollisesti taipumattomaan asenteeseen, kun taas keisari Ferdinand III:n lähtökohta solmia keisarikunnan sisäistä rauhaa oli kaatunut siihen tosiasiaan, että Ruotsi ja Ranska eivät aikoneet poistua neuvottelupöydästä ilman konkreettista kompensaatiota vaivoistaan ja uhrauksistaan. Gantet esittää kirjansa lopussa väkevää Westfalen-skeptisismiä. Westfalenin rauhasta on tullut modernien valtiotieteilijöiden luentosaleissa oman menestyksensä uhri. Westfalenin rauhasta versoi modernin valtiojärjestelmän mittapuu, vaikka sitä roolia ei sille alun perin suunniteltu. ”Westfalen ei ole työkalupakki nykymaailman korjaamiseksi”, Gantet tiivistää kantansa.

Claire Gantetin kolmikymmenvuotisen sodan historia on väkevästi artikuloitu ja argumentoitu puheenvuoro, jollaisia ei ole koskaan liikaa. Kirjan toivoisi löytävän paikkansa sodan historiografian perusteoksista.

Claire Gantet. (2024). La Guerre de Trente Ans 1618–1648. Pariisi: Tallandier eBook.

[Julkaistu 31.5.2024 blogissa Skeptinen alkemisti: Uusi yleiskatsaus kolmikymmenvuotiseen sotaan.]