Missä on ammattilaisen ja harrastajan ero?

Ihmiset ovat toivoneet näkevänsä enemmän kaunista käsialaani, joten lähdin kirjoitettavaa hankkiakseni etsimään tiettyä kasvisravintolaa, mutta osuin ruokakauppaan ja ostin pullon vettä ja salaatin. Pääsin Piazza san Martinolle ja istuuduin retkituolilleni, mutta pieni kuorma-auto pysäköi eteeni peittäen näkymän. Mies otti tavaratilasta nokkakärryt ja nosteli alas kolme laatikkoa. Hän vei ne, palasi ja nosti nokkakärryt kyytiin. Hän istuutui hyttiin, mutta ei lähtenytkään ajamaan. Sitten hän lähti. Toinen mies käänsi pyörän nurin ja yritti korjata, luopui viimein ja talutti pyörän pois.

Poikkesin kirjakauppaan ja kysyin Isabel Carmona Adreun kirjaa Urban Sketchine. Myyjä katsoi koneelta. ”Ei ole”, hän sanoi. Käväisin myös taidetarvikekaupassa, mutta en ostanut mitään.

Luin raaputuksia seinistä: + Fbirri, + Freci, + Tigai, Bella Vita.

Kysyin hotellin vastaanotossa, onko tämä Bologna lausuttava ”bolonja” vai ”bolonia”. Nainen vastasi: ”bolonia”.

Olen tyytyväinen paperin laatuun ja kokoon. Myös kierrelehtiöön, samoin grafiittikynä helppoudessaan ja karkailemattomuudessaan osoittautui oivaksi. Korostamme näiden valintaa. Pitää nähdä matkalle lähtiessä näkynä paluu. Näen hienon näyttelykokonaisuuden. Tärkeää on saada töihin riittävästi särmää ja selkeää sanomaa taiteen ehdoilla, korostamme.

Kysymykseni: Kysynkin nyt kuomaseni, oletko missä määrin tyytyväinen taiteellisiin saavutuksiisi. Miksi minä tätä teen? Miksi aurinko ei nouse, vaikka taivon sini on.

W:n vastaus: Jos tuntee tyytyväisyyttä, se menee yleensä nopeasti ohi. Mutta osaan kyllä yleensä asettaa itseni harrastelijoiden joukkoon erotuksena ammattilaisista. Ei virkamiehestä tule taiteilijaa. Toimittajasta saattaa visseissä oloissa tullakin. Niin kuin noista Tohlopin tyypeistä. Ennen vanhaan kun viettivät päivät pitkät Ohranjyvässä. Piirrellä voi omaksi ilokseen.

Vastaukseni: Ammattilaisetkin kokevat tuskan tuokioita. Tuntuisi äärettömän ikävältä piirrellä vain omaksi ilokseen ja keskittyä miettimään, onko ammattilainen vai harrastaja.

Tämäkään maalaus ei ole sitä, mitä ehkä alan tavoitella. Tiesin jo akvarelliharjoitteen vähän päälle kahdenkymmenen aloittaessani, että ohut lyijykynäviiva näyttää paikat väreille. Mitään turhaa väriä ei levitellä läikiksi. Silloin tein elämäni parhaat, tosin vain talvimaisemia. Paperinvalkoinen lumi, minne palataan.

Donna Bolognese. Oli autolla pääsy kielletty Bolognan keskustaan lauantaina ja sunnuntaina. Oli hehtaareittain väkeä kaduilla ja toreilla. Kahden tornin tienoilla istui sinne pyöräillyt akvarellisti. Niin istuivat tuhannet muutkin. Piirtelin niitä näitä ja sitten ehdotin, että piirrän tämän vesivärinaisen, kun hän maalaa kukkasia. Tätä ei liene ennen tapahtunut hänelle, sillä niin yllättyneenä hän viittasi käsin koko itseensä. Mikä siinä, me teimme työtä, tahoillamme, lähekkäin. Akvarellinaisesta napsittiin kuvia ja töitä ihasteltiin. Minunkin olkani takana alkoi olla elämää ja ihastelua. Minullahan ei näissä piirroshommissa kauan nokka tuhise. Kiitin naista ja vilautin piirrosta. Hän halusi nähdä enemmän. Hän sanoi kauniiksi. Mikäs siinä, niin kai hän oli. Hän kaiveli sievää käsilaukkuaan ja ojensi kortin, johon oli painattanut rauhaa kaipaavan maalauksensa. Ajattelin heti, että kehystän sen kotona, sillä tunnen taiteilijan. Olinhan hänen kanssaan keskustellessani käyttänyt koko italian sanavarastoni: si, grazie, non syö bolognese, salve.

Pohjoisitalialaiset ovat varsin hillittyjä eteläitalialaisiin nähden, mutta kyllähän nämäkin lämpenevät, kun mittari lähentelee varjossa kolmeakymmentä ja sydänhämäläinen puhuttaa.

Näin suurella aukiolla verekseltään kaupunkipiirtäjiä. Lyijykynä ja vesiväri. Kolme naista ja kaksi miestä. Vietinkin tuhdin tovin heidän edesottamuksiaan seuraten. Niin ohutkärkisiä lyijykyniä minulla ei olekaan. He olivat valinneet kuuluisan näkymän. He piirsivät ohuella terällä tarkasti. Perspektiivi oli oikein. Miehet eivät piirtäneet yhtään ihmishahmoa, mutta patsas oli heille tärkeä. Nainen piirsi portailla istuvia ihmisiä ja muutaman pystyn ihmisen.

Aulassa hotel Palace Bologna, palaan eiliseen tapahtumaan. Kun huomasin, että piirtämistäni tarkkaillaan, käteni liikkeet kävivät rennon letkeiksi. Tiesin sydämessäni, että nyt ei arkailu auta menee syteen tai saveen. Rajan näkee päänsä sisällä. Palasin hotellin aulan rauhaan eilistä ja tätä päivää kirjoittamaan. Miehet ja yksi naisista olivat liimanauhalla kiinnittäneet paperin. Yksi käytti kahta puristinta kuten minä joskus. Tämä nainen käänsi paperin piirrettyään ja kasteli paperin taustan siveltimellä ja pienellä suihkepullolla. Sitten hän kasteli piirrospuolen. Väriä levitettiin rohkeasti isolla siveltimellä. Paperi käännettiin tarpeen mukaan vaaka-asentoon.

Ennen tätä katuryhmää näin samaten vesiväreillä työskentelevän naisen. Hän istui penkillä ja ikuisti holvikäytävää leveällä siveltimellä.

Näki, että nämä aukiolla harrastivat hienosti. Onneksi pidän tämän toteamuksen omana tietonani.

Holvista palasin piazzalle, sillä minua oli jäänyt vaivaamaan, että en malttanut odottaa sen yhden puristinta paperin kiinnittämiseen käyttäneen naisen työn valmistumista. Piazzalla näin väkijoukossa vain seisaaltaan maalanneen miehen. Otin muutamia askelia, ja ne laskeutuivat näkökenttääni, niitä oli ainakin kymmenen, enemmänkin. Kaipaamaani naista ei näkynyt, mutta hänen akvarellinsa oli seinustalla yksinäisenä telineessä. Se vaikutti paremmalta kuin olin kuvitellut. Erityisesti siinä kiinnostivat portailla istuneet. Aavistin jotain. Kävin mielessä ulkomaisten kielten sanavarastoa kysyäkseni, keitä he ovat. Silloin kuulin suomea. Nainen puhui sitä puhelimeen. Hän istui kahvilan pöydässä piazzan laidassa. Samassa pöydässä istui vierellä kaksi miestä, joilla oli maalausvälineet. Naisella näin vain naposteltavaa. Hän oli lopettanut puhelun, sitten näkyi hänenkin pieni lehtiönsä. Sanoin, että hän puhuu suomea. Hän ihmetteli, mistä minä sen tiedän. Hän kuului porukkaan, joka oli nyt viikon Bolognassa. He kiersivät eri puolilla maailmaa maalaamassa. Menevät välillä kotimaihinsa. He olivat kotoisin eri puolilta maailmaa. Ei, heillä ei ole opettajaa, sillä he kaikki ovat mastereita. Sanoin, että kai heillä jokin yhteinen nimi on. Fabriano Aquarello tms., hän vastasi. Kerroin murheestani, että kun vain luonnostelen kadulla, väri ei oikein tavoita sitä, mitä tavoittelen jäkikäteen hotellihuoneessa. Sanoin vielä joskus ottavani värit kadulle. Hän sanoi itsekin kantavansa lähinnä luonnoslehtiötä ja pientä värinappipalettia ja maalaavansa suuremmat työt rauhassa. Hän sanoi, että nämä heidän maalausmatkansa ovat myös sosiaalisia tapahtumia. Minusta on alkanut tuntua, että tämä kuvan ja tekstin yhdistelmä on oma tapahtumani.

Otin valokuvan maalaustelineelle yksikseen jätetystä työstä ja piirsin sen tuohon. Tämä siinsi takaraivossa nämä seuraavat päivät. Olen epätoivoinen.

Katson Miquel Brunon akvarelleja, tasaisen loistavia, instagrammissa. Tarkastan: taiteilija! Hahmojen jalat kuin pitkät puujalat jatkopaloin, märkää märälle, pysty, upea, varma tyyli. Mutta olen omaanikin ainakin hetken tyytyväinen.

Kahden tornin tietämillä sunnuntaimaalarin omakuva Bolognan viikolta.

W: ”On hyvä kasvojen viiva jatkuu seinän kaaressa. Näköisyys on tavoitettu parilla vedolla. Syvyysperspektiivi mainio. Hyväntuulinen. Väriperspektiivi on harmittavasti väärin päin.”

Minä: Väriperspektiivin nurinkurisuus valkenee kyllä, kun ottaa tutkittavakseen niin sanotun kertomusperspektiivin.

Lainan tuvan pihassa Ylistarossa harrastajamaalarituttu ikuistaa vaimoaan.

Jos lähestyn ulkoa, näen, että ne kaikki miljardit ovat omansa, elämänsä, joka on meidän. Harva joutuu nousemaan muiden yläpuolelle. Omanlainen riittää. Omakustannetta ei lue kukaan ja harrastajataiteilijan näyttelyssä käy harva, yleensä sekin on tuttu.

Tässä on se Bolognassa telineessä levännyt akvarelli valokuvassa. Mitä mieltä olet?

W: ”Ensimmäisenä kiinnittyy huomio työn valoisuuteen. Synkässä varjossakin pala valoa. Toinen myönteinen seikka ovat ihmiset, nuo taidetta elävöittävät luontokappaleet, joiden alituinen hyörinä toreilla ei voi jäädä huomiotta. Vaikka nurkat on maalattu kiinni, työ vaikuttaa hieman keskeneräiseltä. Ehkä se sitä onkin. Voi silti olla parhaimmillaan. Minkä valossa voittaa, sen värissä menettää. Melkein kuin olisi hiekkamyrsky tai lumisade. Sommitelma on kantava joskin yläpainoinen. Harmittavasti rakennuksen kattolinja koskettaa paperin reunaa, ja vielä aivan keskellä.”

Minua viehätti suloisuus, jota piirtävä ihminen ilmentää, se valkean paperin ja kynän ihme. Lakoninen aihe ilman kolossaalista rakennusta ja ihmisiä teosta ei olisi olemassakaan. Herkkä, yliherkkäkin. Viittä vaille ammattilainen, viittä vaille hyvä harrastaja. Naisen työ, sanon, sillä näin tekijän.

W: ”Osuit juuri asian ytimeen. Suloisen piirtäjän paremmuus piirustukseen nähden on harrastuksen erinomaisuuksia, jonka mainittava piirustus voi parhaimmillaan jalontaa niin kuin koruseppä jalontaa hiomattoman timantin työssään.”

Kysymykseen kipuilusta onnistumisen ja epäonnistumisen välillä vastaus on siis harrastajan ja ammattilaisen. Harrastaja voi nojata vain itseensä, ammattilainen nojaa taiteeseen, jonka on omaksunut.

Vielä sinun työstäsi vaimostasi tässä: Erinomaisen herkkävaistoisa työ ilmentää sitä tyynni tuleentumatonta, iäti kukerrustaan kammoksoivaa hämäläistaiteilijasielun puhtoista kirmauksen heilimöintiä, josta olemme tuta.