Unelma Uudesta maailmasta

Vuonna 1613 julkaistussa painokuvassa on kaiverrettuna taistelu, joka tapahtuu vesistön rannalla, metsän reunan ja rantaan vedettyjen kanoottien välillä. Kuvan oikeassa ja vasemmassa reunassa on vastakkain kaksi intiaanijoukkoa, jotka ampuvat kiivaasti toisiaan jousipyssyillä. Keskellä kuvaa, ja toisiaan vastaan taistelevien intiaanien välissä, seisoo haarniskaan sonnustautunut mies keskellä oikeanpuoleisen joukon jousista singahtavaa nuolisadetta. Kuva on liian pieni paljastaakseen miehen kasvoista mitään muita yksityiskohtia kuin poskia peittävän parran. Miehen haarniska on aikakauden ratsusotilaille tyypillinen cuirasse eli rintahaarniska, jonka alalevyt suojasivat myös sen kantajan reisiä. Päässään miehellä on 1600-luvun alun ranskalaisten ratsusotilaiden suosima casque bourgignon eli puoliumpinainen kypärä, jonka huippua koristaa komea sulkatöyhtö. Käsissään mies pitelee lyhytpiippuista lunttumuskettia eli arkebuusia, jonka hän laukaisee oikeanpuolisia intiaaneja päin. Miehen ryhti on suora ja jopa uhmakas, eikä hän näytä lainkaan hätkähtävän häntä päin lentelevistä nuolista.

 

Kuten amerikkalainen historioitsija David Hackett Fischer toteaa kirjassaan Champlain’s Dream, tämä on ainoa olemassa oleva aikalaiskuva Fischerin kirjoittaman henkilöhistoriikin protagonistista, Samuel de Champlainista. Valveutunut suomalaislukija saattaa liittää Champlainin nimen Pohjois-Amerikan paikannimistöön, sillä hänen mukaansa on nimetty Lake Champlainin järvi Vermontin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Tällaisia nimiä on perinteisesti annettu kunnianosoituksina tutkimusmatkailijoille, mitä myös Champlain oli. Hän oli kuitenkin myös enemmän, kuin Pohjois-Amerikan jokien ja järvien tutkimusmatkailija, sillä häntä voidaan hyvällä syyllä pitää Ranskan Pohjois-Amerikan siirtokunnan (Nouvelle France) todellisena perustajana. Champlain ei ollut suinkaan ensimmäinen henkilö, joka iski Ranskan kuninkaiden liljankukkalipun nykyisen Kanadan maaperään. Se ansio kuului bretagnelaiselle Jacques Cartierille, joka purjehti St Lawrence -joen suulle jo vuonna 1534. Cartier kuitenkin vain vaati St Lawrencen rantoja Ranskan kuninkaille; Champlainin saavutus oli kuitenkin juurruttaa ranskalaisten läsnäolo nykyisen Kanadan alueelle, sillä juuri hän perusti Quebecin siirtokunnan, josta kasvoi sittemmin Kanadan maantieteellisesti suurin ja väkiluvultaan toiseksi suurin territorio. Champlain ei ollut sen vähempää kuin ranskalaisen Kanadan perustaja.

 

Fischerin kirjoittama Champlainin elämäkerta lähentelee jo hagiografiaa, niin sympatisoiva ja ihaileva käsitys Fischerillä on kirjansa keskushenkilöstä. Fischer pystyy kuitenkin tarjoamaan perusteluita Champlainin pohjattomalle ihailulleen. Fischer argumentoi vakuuttavasti, että Champlainin menestys tutkimusmatkailijana ja siirtokuntahankkeen vetäjänä perustui pitkälti hänen taustaansa Saintongen rannikkoseudun paljasjalkaisena poikana. Nämä saintongeais’t olivat omapäistä, työteliästä, yritteliästä, käytännöllistä, elämäniloista ja hyväntuulista joukkoa, joilla oli kyky tulla toimeen ihmisten kuin ihmisten kanssa. Saintongeais’n elämänasenne kiteytyi heidän perinteisissä sanonnoissaan:

Hyvällä luonteella saavuttaa enemmän, pahalla ei mitään.

Hyvä kosketus ei ole koskaan pahaksi.

Lopettaaksesi hyvin, aloita hyvin.

Parempi olla tekemättä mitään kuin tehdä jotain huonosti.

 

Fischer esittää yhteyden tämän Champlainin taustan ja hänen myöhemmän menestyksensä välillä. Champlain kieltämättä onnistui tulemaan pääsääntöisesti hyvin toimeen hyvin kirjavien viiteryhmien kanssa: merimiesten, siirtokuntalaisten, retkikuntien rahoittajien, suuraateliston, papiston, virkamiesten, valtiomiesten ja etenkin Amerikan alkuperäisväestön kanssa. Fischer antaa syystä aivan erityistä painoarvoa Champlainin hyville suhteille viimeiseksi mainitun ryhmän kanssa. Champlainin lähtökohta ranskalaisten uudisasukkaiden ja Amerikan alkuperäisväestön kanssa oli harmoninen yhteiselo humanismin ja katolisen universalismin hengessä. Siinä, missä espanjalaiset orjuuttivat intiaaneja ja englantilaiset ajoivat heitä väkivalloin pois valloittamiltaan mailta, ranskalaiset pyrkivät Champlainin johdolla elämään heidän kanssaan rinnakkain ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Muutamia yksittäisiä väkivallantekoja lukuun ottamatta tämä yhteiselo sujui sangen hyvin mikmakien ja muiden alkonkvinintiaanien kanssa. Tämä rinnakkainelon politiikka ei kuitenkaan yltänyt alkonkvinien perivihollisiin irokeeseihin.

 

Champlain olisi mieluiten nähnyt pysyvän rauhantilan alkonkvinien ja irokeesien välillä. Olosuhteiden pakosta hänen oli kuitenkin valittava puolensa ja liityttävä alkonkvinien rinnalle irokeeseja vastaan. Vuosina 1613–1615 Champlain teki ranskalaisineen retkiä ”Huroniaan” eli irokeesien hallitsemaan sisämaahan. Ranskalaiset päätyivät väkivaltaisiin yhteenottoihin irokeesien kanssa Champlainjärven rannalla sekä Onondagassa, missä ranskalaiset ja heidän intiaaniliittolaisensa yrittivät vallata irokeesien linnoitetun kylän. Champlainin mielestä hyökkäys epäonnistui, sillä linnoitus pysyi sen puolustajien käsissä, mutta hänen intiaaniliittolaistensa näkökulmasta se oli onnistunut kostoisku, joka myöhemmin johti useamman vuoden rauhantilaan irokeesien, alkonkvinien ja ranskalaisten välillä.

 

Quebecin rinnalla Fischer kuljettaa kirjassaan Champlainin tutkimusmatkailijan toista keskeistä näyttämöä, Ranskan epästabiilia sisäpolitiikkaa. Merenkulkijan ja tutkimusmatkailijan uransa alkuvaiheessa Champlain oli sitoutunut vahvasti kuningas Henrik IV:n suosioon. Champlainin ja kuninkaan välitön suhde on herättänyt historioitsijoiden parissa epäilyjä siitä, että Champlain olisi ollut Henri IV:n avioton lapsi. Fischer ei pysty osoittamaan tämän epäilyn tueksi mitään konkreettisia todisteita, muttei toisaalta myöskään hylkää teoriaa suoralta kädeltä. Se ainakin on selvää, että kuninkaan kuoltua salamurhaajan kädestä vuonna 1610 Champlainin ja kuningashuoneen välit mutkistuivat. Leskikuningatar Maria de’ Medicillä ja hänen hovilakeijoillaan ei ollut mitään kiinnostusta Uuden Ranskan siirtokuntaa kohtaan, ja Champlain oli pian vaarassa ajautua täydelliseen poliittiseen paitsioon. Neuvokas saintongeais löysi oivan keinon päästä pois tästä umpikujasta: hän nai vaikutusvaltaisen kamariherra Nicolas Boullé’n tyttären Hélènen. Järkiavioliitto useita valtionvirkoja hallinnoineen aristokraatin tyttären kanssa yhdisti Champlainin pariisilaisiin sijoittajiin, jotka tulivat omaksumaan keskeisen roolin Quebecin siirtokuntahankkeen rahoittajina. Champlain säilytti myös hyvät välit siirtokunnan muodolliseen hallitsijaan eli Uuden Ranskan varakuninkaaseen. Condén herttua Henrin jälkeen Uuden Ranskan varakuninkaaksi tuli Montmorencyn herttua Henri II, joka oli enemmän kiinnostunut roolistaan Languedocin provinssin käskynhaltijana kuin Uuden Ranskan varakuninkaana. Vuonna 1625 varakuninkaaksi nimitettiin Ventadourin herttua Henri de Lévis, joka antoi Champlainille vielä aiempaa suuremmat valtuudet toimia siirtokunnan paikallisena käskynhaltijana.

 

Tämä osa Fischerin kirjasta, jossa kuvataan Champlainin tiivistä ja ajoittain riitaisaa yhteistyötä erilaisten sijoittajaryhmittymien ja vaikutusvaltaisten aristokraattien kuten Condén herttua Henrin kanssa, johdatti ajatukseni pohjoismaisten yliopistojen orastavaan yhteishankkeeseen uuden ajan valtionmuodostuksen uudelleentarkastelusta. Tämä hanke, jota Suomen päässä johtaa Itä-Suomen yliopiston professori Kimmo Katajala, pyrkii miettimään sitä, missä määrin 1600-luvun valtionmuodostus tapahtui yhteiskunnan alemmista tai välillisistä kerroksista käsin, eikä ollut siten pelkästään monarkkien ja keskushallintojen ylhäältä alas tuputettu rakenne. Tästä syystä tutkimushanke kulkee englanninkielisellä työnimellä State-Formation from Below. Champlainin ura todistaa siitä, mikä suuri merkitys rahoittajakauppiaiden ja aristokraattien kaltaisilla yhteiskunnan välikerroksilla oli ranskalaisessa valtionmuodostuksessa Atlantin valtameren toisella puolella. Myös Champlain itse oli oma-aloitteisena toimijana ja siirtokuntahankkeen väsymättömänä edistäjänä oiva esimerkki tästä alemman tai ainakin keskitason valtionmuodostuksesta 1600-luvun maailmassa. Mikäli Uuden Ranskan siirtokunnan rakentaminen, juurruttaminen ja laajentaminen olisi ollut kiinni vain Henrik IV:stä, Maria de’ Medicistä, Ludvig XIII:sta tai kardinaali Richelieustä, Ranskan sillanpääasema Uudessa maailmassa olisi rajoittunut vain muutamaan pahaiseen kauppa-asemaan St Lawrencejoen suulla tai Labradorin niemimaan rannikolla.

 

Vuonna 1624 Ranskan poliittiseen hierarkiaan ilmaantui uusi auktoriteetti, pääministerin virkaa toimittanut Armand-Jean du Plessis alias kardinaali Richelieu. Hänen pääministerikautensa alussa Caënin kauppakomppanialle myönnettiin yksinoikeus kaikkeen turkiskauppaan Uudessa Ranskassa. Tämä aiheutti ongelmia Champlainille, sillä turkiskauppiaat kiristivät ronskeilla otteillaan siirtokuntalaisten ja intiaanien välejä. Kauppiaita, joista monet olivat kotoisin Espanjan Alankomaista ja muualta Ranskan ulkopuolelta, ei kiinnostanut Champlainiin siirtokuntahanke vaan ainoastaan turkisten kaupasta saatu tuotto. Uuteen Ranskaan lähetystyötä tekemään lähetetyt jesuiitat eivät hekään voineet sietää Caënin kauppiaita, joista monet olivat protestantteja. Jesuiitoilla oli Champlainia suorempi yhteys kardinaali Richelieuhen, ja heidän valituksensa saivat kardinaalin vihdoin järjestämään siirtokuntahankkeen aivan uudelle pohjalle. Richelieu riisti Caënin kauppakomppanialta sen aiemman turkismonopolin ja perusti sen sijaan uuden monopolikomppanian nimeltä Compagnie de la Nouvelle France. Siitä käytettiin myös nimitystä Compagnie des Cent-Associés johtuen siitä, että komppanialla oli sata osakasta. Uuden Ranskan siirtokunnasta tehtiin käytännössä komppanian läänitys. Ylin päätäntävalta Uuden Ranskan asioissa oli siten komppanian johtajan eli Richelieun sekä kahdestatoista jäsenestä koostuneen johtokunnan käsissä. Champlain oli sekä komppanian osakas että sen paikallinen agentti Uudessa Ranskassa, siis eräänlainen toimitusjohtaja.

 

Uusi Ranska ei ollut turvassa Euroopan sodilta. Vuonna 1625 Ranskan ja Englannin välillä puhkesi sota. Vuonna 1628 Englannin kuningas Kaarle I:n palveluksessa olleet skotit tekivät laivoineen ryöstöretken Uuteen Ranskaan. Ryöstöretken yhteydessä englantilais-skottilainen laivue kävi St Lawrencejoella taistelun Ranskasta saapunutta huoltosaattuetta vastaan ja voitti ranskalaiset. Ranskasta lähetettyjen tarvikkeiden menetys oli suuri takaisku Champlainille ja koko Quebecin siirtokunnalle, joka vietti kylmän talven 1628–1629 nälänhädän partaalla. Keväällä 1629 englantilaiset ja skotit palasivat, ja tällä kertaa he ryöstämisen sijasta valtasivat Uuden Ranskan siirtokunnan. Valtauksen ongelmana oli se, että valtaus tapahtui kolme kuukautta sen jälkeen, kun Ranska ja Englanti olivat jo solmineet rauhan. Champlain ei tyytynyt vain esittämään protesteja valtaajille tai kirjoittelemaan Ranskaan kardinaali Richelieulle, vaan matkasi itse Englantiin, missä hän esitti valituksiaan KaarleI:n virkamiehille. Laittoman valtaamisen ohella Champlainia hiersi henkilökohtaisella tasolla se, että englantilaiset olivat ryhtyneet nimeämään uudestaan Uuden Ranskan paikannimiä. Kartantekijänä uraa luonut Champlain piti tällaista uudelleennimeämistä kartografian ammattietiikan räikeänä rikkomisena.

 

Champlain vietti vuodet 1629–1632 Ranskassa. Uuden Ranskan valtausta käsiteltiin verkkaisesti edistyvissä neuvotteluissa, jotka kulminoituivat Saint-Germain-en-Layesin sopimukseen vuonna 1632. Tuolloin Englanti suostui palauttamaan valtaamansa Quebecin takaisin Ranskalle. Champlain toimi taustavaikuttajana näissä neuvotteluissa, minkä lisäksi hän käytti Ranskassa viettämänsä ajan kirjoittamalla ja julkaisemalla muistelmateoksensa Voyages de la Nouvelle France. Tämä kirja on yhäkin tärkein primäärilähde koskien Champlainin uraa Uuden Ranskan päällikkönä.

 

Champlain palasi Uuden Ranskan kuvernööriksi vuonna 1633. Kardinaali Richelieu oli aluksi tahtonut nimittää virkaan oman serkkunsa Isaac de Razillyn, mutta tämän kieltäydyttyä kunniasta tehtävä siirtyi takaisin Champlainille. Päästyään takaisin Uuteen Ranskaan Champlain ryhtyi toteuttamaan unelmaansa uudesta maailmasta, joka ei perustunut väkivaltaiselle valloitukselle vaan rauhalle ja yhteistyölle uudisasukkaiden ja alkonkvinien välillä. Champlain ymmärsi, että siirtokuntaa oli tulevaisuudessa suojeltava irokeeseilta ja englantilaisilta, minkä tarkoituksen edistämiseksi hän esitti kardinaali Richelieulle siirtolaisista ja paikallisista intiaaneista koostuneen miliisijoukon perustamista Quebeciin. Kardinaali, jonka ajatukset olivat vuonna 1633 Eurooppaa koetelleessa suursodassa, ei koskaan vastannut Champlainin ehdotuksiin.

 

Fischerin mukaan Champlainilla oli avainrooli Quebecin siirtokunnan asuttamisessa ja väestöpolitiikassa. Compagnie des Cent-Associés julisti perustamiskirjassaan, että siirtokunta tuli asuttaa ”katolisilla ranskalaisilla.” Syy tähän politiikkaan oli selvä, sillä katolisia ranskalaisia oli helpompi ohjata ja säädellä kuin kirjavampaa asujaimistoa. Champlain oli kuitenkin valmis päästämään siirtokuntaan muitakin kuin vain ranskalaisia, minkä lisäksi hän ei nähnyt mitään estettä siirtolaisten ja alkuasukkaiden sekoittumiselle. Tämän sekoittumisen myötä Uuteen Ranskaan syntyi kokonaan uusi kansanryhmä, métis tai mestitsit. Nykyään näillä métiseillä arvioidaan olevan Kanadassa 750 000 jälkeläistä. Väestönkasvun kannustamiseksi Champlain myös juurrutti Quebeciin läänitysjärjestelmän, jossa feodaalisille maanomistajille myönnettiin säännöllisen kokoisia ja muotoisia maatiloja etukäteen pohditun kaavoitusmallin mukaisesti. Vastineeksi läänityksistä feodaaliset maanomistajat sitoutuivat asuttamaan niitä tuomalla omalla kustannukseltaan ranskalaisia siirtolaisia niiden viljelijöiksi. Quebeciin syntyi siten hierarkkinen yhteiskuntajärjestys, joka perustui patronus–klienttisuhteiden verkostoihin. Champlain myös virvoitti henkiin läheisen Acadian siirtokunnan, jonka johtajaksi tuli Isaac de Razilly. Champlainin kuollessa vuonna 1635 Uuteen maailmaan oli siten syntynyt kolme ranskankielistä kansanryhmää: quebecläiset, acadialaiset ja mestitsit. Champlainilla oli ollut keskeinen rooli tässä kehityksessä. ”Tässä erityisessä mielessä häntä voi todellakin kutsua ranskalaisen Kanadan isäksi”, Fischer kirjoittaa.

 

David Hackett Fischerin loppupäätelmä on se, että Uuden Ranskan siirtokunta olisi voinut hyvinkin jäädä keskoseksi ilman Champlainin johtajuutta. Champlainin unelmaa Uudesta maailmasta ohjasi humanismi, kaukokatseisuus ja realismin taju. Champlain uskoi, että kaikkia ihmisiä tuli kohdella humaanisti ja luottamusta herättävällä tavalla. Menestyvää siirtokuntahanketta ei yksinkertaisesti voinut johtaa pelolla ja väkivallalla. Tämän esimerkin näyttämisessä ja toteuttamisessa oli Champlainin suuri historiallinen perintö, Fischer päättää kirjansa.

 

Champlain’s Dream on monella tapaa välttämätöntä luettavaa 1600-luvun historiasta kiinnostuneille.

 

 

 

David Hackett Fischer. 2008. Champlain’s Dream. New York: Simon & Schuster.

 

 

Julkaistu 30.5.2019 blogissa http://skeptinenalkemisti.blogspot.com/2019/05/unelma-uudesta-maailmasta…

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu